Perämeren syleilyssä lepää rauhallinen ja vähän vierailtu kansallispuisto. Lähinnä kai siksi, että sinne on lähes mahdotonta päästä ilman omaa venettä! Yhteysaluksia ei kulje, venetaksiyrittäjiä alueella ei liiemmin löydy ja ainoat netistä löytyvät tiedot pöyristyttävät hinnoillaan. Olin jo melkein luopunut toivosta, että onnistuisin järjestämään reissun Perämeren kansallispuistoon tälle kesälle, mutta lopulta vain parin päivän varoitusajalla tärppäsi. Venetaksiyrittäjä Pekka Aho vastasi sähköpostikyselyihini ja tarjosi mahdollisuutta hypätä kyytiin Torniosta ja lähteä käymään muutaman tunnin reissun Pensaskariin ja Vähä-Huituriin, jonne hänellä oli muutakin ajoa Metsähallituksen hommissa. Hinta oli varsin kohtuullinen, joten houkuttelin ystäväni Sallan mukaan ja sovimme treffit Tornioon satamaan. Olin ollut muutaman päivän Hammastunturin erämaassa retkeilemässä ja sitten matkalla kohti etelää yötä Rovaniemellä mökkimajoituksessa. Siitä oli varsin kohtuullinen ajomatka alkuiltapäiväksi satamaan.

Heksu kuuli huhua, että donitseja olisi tulossa joku jakamaan meidän kanssa. Mutta missään ei näy ketään, ainakaan tuttua!

Äänekäs riemu ratkesi kun Salla pysäköi autoni viereen ja takakontista loikkasi Heklan veli Ärjä. Sovittu kyytikin tuli ajallaan, joten puimme koirille pelastusliivit ja itselle aivan liikaa tuulenpitävää vaatetta päälle ja suuntasimme merelle. Alkuviikon nollakeli ja lumisade oli taas muuttunut kesähelteeksi ja peilityynellä merellä oli lähes kuuma jopa nopean moottoriveneen kyydissä.

Ensimmäinen käyntikohde oli Pensaskari. Kiersimme koirien kanssa lenkin saaren ympäri vain todetaksemme, että polkuja ei liiemmin ollut ja reitinvalintamme olivat paikoin hieman... ryteikköisiä. Lenkin jälkeen tutustuimme museoituihin rakennuksiin, joihin oppaallamme oli kaikkiin avaimet ja saimmekin mukavan ja asiantuntevan esittelykierroksen.

Sää ei olisi voinut olla upeampi! Pensaskarista jatkoimme matkaa Vähä-Huituriin, pienelle hiekkaiselle saarelle, jossa sijaitsee vastikään remontoitu vuokratupa ja erillinen saunarakennus. Tein samantien henkisen muistiinpanon, että tänne haluan joskus tulla yöksi!

Söimme eväät Vähä-Huiturin hiekkarannalla kaivaen varpaita kuumaan hiekkaan ja katsellen tyyntä Perämerta. Suomen kesä antoi parastaan.

Tasapohjainen vene sopi hyvin sekä lautojen että koirien kuljettamiseen. Heklaa vähän jännitti, mutta silti se halusi keikkua keulassa katselemassa maisemia.

Loppumatkasta meri tyyntyi täysin ja Heklaakin alkoi nukuttaa pitkä päivä ja jo toista viikkoa kestänyt kesälomareissu.

Kansallispuistopiste 38 tuntui melkein huijaukselta, koska retki oli niin kovin leppoisa, kävelyä tuli vain pari kilometriä eikä aikaakaan kulunut kuin viitisen tuntia. Toivottavasti pääsen joskus vielä palaamaan tänne.