Eläinkokeet jatkuivat hakutreeneissä. Tein Katlalle pistotustreenin, jossa keskilinjan (vanha metsäautotien pohja) toinen puoli oli tiuhaan tallattua, toinen tallaamatonta. Tuuli kävi tallamattomalta puolelta. Siirtymä autolta radalle oli melko pitkä ja jouduimme vielä odottamaan vuoroamme melko kauan. Kattis kävi aika kuumana. Tein pari paikallaoloa, jotka onnistuivat häiriöistä (ohittava ihminen, toinen koira) huolimatta hyvin. Sitten sain jonkun mahtiluokan älynväläyksen ottaa esineilmaisuharjoitusta. Grande Error.
Mitä saadaan, kun otetaan hakuradalle menossa oleva, miljoonakierroksilla oleva pienpeto, ja yritetään saada sitä keskittymään poimimaan maasta pieniä esineitä ja rauhallisesti käymään makaamaan niiden eteen? Hermoromahdus emännälle, kiljuva ja pomppiva, sinkoileva, kiskova ja sähläävä pienpeto. Että silleen. Sain onnistuneen ilmaisun vasta melko vahvasti pakotettuna ja koiraa valjaista hetken roikoteltuani (AIVOT HALOO, ootteko te siellä?!) ja totesin, että tyhmyydestä todellakin sakotetaan. Tätä virhettä en tee toiste. Lopputuloksena Katlan kierrokset nousi vaan entisestään, ja kun pääsimme vihdoin alueelle, tuntui että olin lähettämässä risteilyohjusta radalle.
Eka pisto oli löytö tallaamattomalta tuulen puolelta. Ei ongelmaa. Jätin koiran puolimatkaan mm:lle pidettäväksi, kutsuin ja yliheittona toiselle puolelle. Tästä alkaa ongelmat. Pienpeto painaa sammaleet lennellen pitkin tallattua puolta, sulkee korvat käskyiltä ja antaa nenän viedä. Siellä se sinkoili holtittomasti kuuntelematta olleenkaan. Sain vihdoin koiran pois alueelta ja peesari tarkentaa mulle maalimiehen sijaintia noin 70 metrissä ("tuolla kaatuneen puun juurakon takana"). Lähetän uudestaan, ja Katla ryntää täysillä ihan vinoon ja kiipeää kaatuneen puun juurakon päälle keikistelemään. Siis väärän juurakon. Tässä vaiheessa muut nauravat katketakseen, mutta ainoa mikä mulla on katkeamassa on verisuoni päässä. Ilmeisesti Katla ymmärtää puhetta, koska huudan sille "toi kauempi juurakko senkin ääliö" ja huidon kädellä suuntaan, jolloin se ottaa jalat alleen ja säntää kaukaisuuteen, kunnes löytää hajuvanan ja oikean juurakon ja ilmaisee.
Uusi yliheitto. Olen tässä kohtaa jo oppinut, että koiran lähestyessä silmänvalkuaiset loistaen ja kimeän kiljunnan säestyksellä, mun on hyvä tehdä melko selkeitä jarruttavia eleitä ja huutaa SHHHSSSHHH, jos haluan että koira edes jotakuinkin tulee käden kautta ja katsoo uuden suunnan. Lähetys tyhjälle ok, irtoaa 30m, hidastaa ja alkaa sniffailla ("eihän täällä ketään ole, tuulikin käy kivasti tuolta...") ja lähtee kaartamaan eteenpäin voimakkaasti. Yritän kauko-ohjata jatkamaan syvemmälle, mutta K on päättänyt kirmata sata metriä eteenpäin ja tsekata koko tyhjän puolen kerralla. Tulee ehkä kymmenennestä käskystä takaisin.
Lähetys tallatulle puolelle. Koira katoaa rääseikköön. Rytinä ja kilinä käy, sitten ei mitään havaintoja ikuisuudelta tuntuvaan aikaan (siis ehkä minuuttiin). Karjun tänneperkeletänne ilman suurempaa vaikutusta. Lopulta pienpeto ilmaantuu jostain ja heitän sen huolimattomasti yli. Irtoaa vähän matkaa tallaamattomalle ja pysähtyy katsomaan mua: mähän kävin täällä jo, mitä sä ämmä hourit? Kutsun luokse ja uusi lähetys. Sama juttu. Menen vähän matkaa mukaan ja totean painokkaasti ETEEN ETSI ( ja kuiskaan perään tai mä nyljen sut ja teen rukkaset). Nyt kipittelee laiskan 50m piston ja tulee sitten takaisin päätään pyöritellen. Irtoaa taas tallatulle kuin viitapiru ja rallaa puoli lääniä. Tulee jossain viidenneen kirosanan kohdalla takaisin. Nyt menee kiltisti tyhjälle, joskaan ei kovin innokkaasti. Kielikin roikkuu polvissa.
Yliheittona tallatulle, jossa nyt maalimies. Tekee hutin ja menee piiiiiiitkälle ohi. Tulee pois kutsusta, lähetän uudestaan, nyt menee suoraan ja löytää. Ilmaisu yllättävänkin hyvä läähätyksen määrään nähden. Vastahan se on juossut pari kilometriä viiteen minuuttiin.
Yliheitto tyhjälle, vähän joudun heristelemään ohjaajaa kättä jotta malttaa irrota. Tulee omia aikojaan pois ja heitto tallatulle. Häipyy taas rallaamaan tallauksia sinne tänne ja tonne. Mutta VIHDOIN tulee parista vienosta kutsusta takaisin, tosin sen verran edestä päin että on ilmeisesti ehtinyt tarkistaa melkoisen alueen tälläkin "pistolla". Jatketaan samaan malliin parin tyhjän ja yhden tallatun alueen löydön verran. Heitän yli ja tallaamattomalle, ei meinaa irrota, kutsun takaisin ja lähetän uudestaan, nyt irtoaa ja saa hajun tuoreesta jäljestä, koukkaa sinne ja jäljestää maalimiehelle. Haukkuu kuin kaistapäinen ja hyppii maalimiehen päällä, kunnes huomaa itse peruuttaa.
Mitä me tästä opimme?
Tallatulta se ei halua tulla pois. Tyhjälle se ei viitsi mennä. Tämä ei yllättänyt ollenkaan, vaan oli oikeastaan juuri se mitä odotinkin tapahtuvaksi. Nyt tarvitsisi enää keksiä, miten ongelmaa lähdetään ratkomaan.
Raunioilla otimme tunkeutumistreeniä näkölähtöinä. Pienen porokoiran jokseenkin yksinkertaiset aivot ei ekalla kerralla olleet oikein mukana, eikä se tajunnut mihin maalimies meni, vaan sinkosi etsimään puoli rataa kunnes palasi mun luokse ja sai hajun, ja meni pressut ryskyen ja styroxit lennellen maalimiehelle. Seuraavat kolme toistoa se ymmärsi jo homman juonen, ja innosta kiljuen (kirjaimellisesti) sinkosi maalimiehen perään ja tunki itsensä esteiden läpi piiloihin. Faunan kanssa samantapainen treeni, mutta totesimme että vinttikoira on kapoinen ja liukas liikkeissään, joten se löysi aina vinttikoiralle sopivan kolon ja lujahti sisään piiloihin melko helpon näköisesti. Tosin kerran se pomppi pressun päällä ja romautti koko rojukasan piiloon sisälle, mutta ei säikähtänyt vaan jatkoi hommiaan tyynesti. Tai siis, sekopäisen innostuneesti.
Tällä viikolla oli ratavaihtari, ja olimme raunioiden sijasta Hepekon radalla Bomban talossa rakennusetsinnässä. Fauna on aina tykännyt rakennusetsinnässä, ja niin se nytkin vauhdikkaasti mutta tarkasti haki kaksi maalimiestään. Katlalla oli kolme vähän vaikeampaa piiloa, jotka kaikki tuntuivat haisevan samaan paikkaan ja vieläpä ihan eri paikkaan kuin missä maalimiehet olivat. Yhden maalimiehen paikan tiesin, joten käytiin ensin noukkimassa se pois. Sen jälkeen tyhjensin talon ylimääräisistä peesareita ja aloin tarkentelemaan piiloja. Pitkähkön säätämisen jälkeen nousi portaikon puolivälissä oven takana ollut maalihenkilö. Poistin tämänkin rakennuksesta, tuuletin ulko-ovella vähän aikaa, ja lähetin koiran taas hommiin. Nyt merkkailut kohdistuivat voimakkaasti enää yhteen huoneeseen. Katla kiipeili pitkin pöytää, sohvaa ja seiniä. Sillä reunalla huonetta ei kuitenkaan ketään selvästikään ollut, joten pyysin sitä tarkentamaan vastakkaisella seinällä oleville kaapeille. Kaksi reunimmaista se tökkäsi auki ja tarkisti, mutta ei reagoinut oikein mitenkään, halusi vain palata pöydälle kurottelemaan ylöspäin. Lopulta näytin sitten kaapin ovia ja sormella ja pyysin sitä käymään nenällä niitä läpi. Keskimmäisen kaapin kohdalla se jäykistyi ja pysähtyi, veti pari kertaa henkeä tosi syvään nenä tungettuna saranapuolen rakoon, ja sen jälkeen villillä haukulla ja rynkytyksellä se murtautui sisään kaappiin ja pahoinpiteli viimeisen maalimiesparan suuressa onnessaan, ennenkuin malttoi rauhoittua ilmaisemaan nätisti ja syömään palkkansa. Otettiin kaikille koirille kaksi kierrosta, joten Katla sai lopuksi vielä yhden vähän helpomman maalimiehen noukittavakseen.
Treeni vahvisti mun rakennusetsintäahdistusta olemalla juurikin sellainen kettumainen harjoitus, jossa hajut menee ihan minne sattuu ja ohjaajaparka on ihan yhtä kuutamolla kuin koiransa. Varmaan pitäisi ajatella positiivisesti, että tajusin toimia melko järjestelmällisesti ja heittää ylimääräiset ihmiset pois ja keskittyä aina yhteen merkkaukseen kerrallaan, ja tarkistaa maalimiehen nostettuani että katoaako ko. merkkauskin sen myötä. Lopputulos oli siis tyydyttävä, kaikki maalimiehet löytyivät ilman ulkopuolista apua. Pulassa tosin oltaisiin oltu, jos en olisi saanut poistaa maalimiehiä vaan olisin joutunut jatkamaan työskentelyä päällekkäisten merkkausten varassa.
Vihaan rakennusetsintää. Vihaan. Onneksi mä olen ensi viikolla yövuorossa ja treeniryhmä saa Bombailla ihan ilman mua.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.