Tiistaina Robin meni Heklan kanssa agialkeiskurssin toiselle kerralle ja minä lähdin kuokkimaan jälkitreeniporukan treeneihin Kattilajärvelle. Uhkasivat kaatosateella, mutta saatiin enää vain muutama pisara ja toki läpimärkä metsä. Olikin oikein täyden palvelun jälkitreenit, koska samalla testattiin viikonlopun jälkikokeeseen suunniteltuja jälkiä ja tarjolla oli ulkopuolisia jäljentekijöitä. Katlalle kävi treeniporukasta Jari kipittämässä jäljen mun toiveiden mukaan ja itse sain hengailla parkkipaikalla juomassa kahvia termarista ja annoin mukaan lähteneen mummokoiran puuhastella omiaan.

Oli mukava päästä seuraamaan muiden jäljestämistä. Olen pääasiassa opetellut näitä maastojälkijuttuja musta tuntuu -menetelmällä. Koirat on kyllä oppineet, mutta mua vaivaa ääretön epävarmuus siitä, mikä on riittävän hyvä suoritus. Tai mikä on oikea tapa jäljestää. Tai onko oikeaa tapaa. Erilaisten ja eri koulutusvaiheessa olevien koirien seuraaminen oli terapeuttista ja vahvisti mun fiilistä, että ihan oikeilla jäljillä ollaan tän jäljestysjutun suhteen.

Pyysin Jaria tekemään jäljen, jossa alku oli ihan peruskauraa mutta tyhjää ilman esineitä tai mitään ainakin noin 300 metriä, sitten tulisi joku vaikeampi alusta kuten hiekkakuoppa (koska sellaista nyt sattui olemaan tarjolla lähimaastossa) ja sen jälkeen tulee pätkä jossa on muutama naturalmenunpalanen ja sitten vielä parisataametriä jälkeä parilla esineellä höystettynä. Ajatuksena, että ensin otetaan turhat höyryt pois ja koira joutuu vain tekemään työtä ilman palkkioita ja vielä selvittämään ongelmakohdan ja kunhan siitä päästään, niin loppu on palkitsevaa ja kivaa ja kaikille jää hyvä mieli.

Kaunis ajatus, kieltämättä.

Jäljennosto tehtiin tien suuntaisesti. Annoin Katlan nuuskia Jarin hattua ensin. Eihän maastossa tarvitsisi käyttää lähtöhajua, mutta tuskin rutiinista on haittaakaan kun hattu oli sopivasti saatavilla (Jarin päästä otettuna). Nosto meni hyvin ja jäljelle lähdettiin pitkin soista metsämaastoa ja tiheää rääseikköä. Ihan hyvää perustyötä noin 300m kuten oli sovittukin. Sitten tultiin hiekkakuopalle. Alustanvaihto aiheutti vähän hakemista, mutta matka jatkui. Suoraan hiekkakuopassa olevaan lampeen. Siinä sitten vähän pyörittiin ja haettiin suuntaa, kunnes koira kahlasi suoraan veteen. Ehdottelin sille varovaisesti, että tuskinsa se jäljentekijä on kuitenkaan uimaan lähtenyt, jolloin sain peesarilta lakonisen luota koiraan -huokaisun. Tukin suuni ja annoin koiralle liinaa työskennellä ja niin me sitten jäljestettiin vesirajaa hiekkakuopassa. Siellä se kuulemma menikin se jälki, rantavedessä. Kulma ylös todella jyrkkää hiekkarinnettä ja sitten taas hiekkakuoppaa pitkin, pientä hakemista vaikealla alustalla, suunta löytyi ja puron ylitys ja takaisin metsään. Meinasi mennä rallatteluksi ja pienen kumpareen alla huomasin miten Katla vaihtoi ilmavainuun ja lähti vain ryysimään. Mentiin parikymmentä metsiä kulmasta yli. Pienellä muistuttelulla haki sitten kumpareelta ihan sen jäljenkin ja kas, siellähän oli ne naturalmenut. Jälkikäteen pohdin olisiko ruuat haisseet niin paljon, että ne sai koiran herpaantumaan ja innostumaan vähän liikaa? Hyvä muistutus oli, että se ruoka löytyi suoraan jäljeltä. Siellä kannattaa aina pysyä!

Sitten alkoi vaikeudet. Jatkettiin jälkeä, mutta Kattis sinnikäästi nosteli kuonoaan ja otti ilmavainua läheiseltä tieltä ja sen vieressä olevalta puuvajalta. En tiedä mitä siellä oli, jos mitään erityistä, mutta kovasti se olisi halunnut mennä sinne hyörimään. Paikalla oli kuulemma aiemin mökkiläisiä autonsa kanssa puuhaamassa jotain. Muistuttelin siitä nenästä maassa ja edettiin hissun kissun jälkeä tien laitaan asti. Sitten jälki katosi. Ei jatkunut suoraan tien yli, ei jatkunut vasemmalle, ei jatkunut oikealle metsän puolella. Tehtiin toinen, vähän laajempi ympyrä hakien jälkeä uudestaan ja sitten tärppäsi: jälki jatkui suoraan tietä pitkin oikealle, eli just sinne minne koira ihan ensimmäisenä heikosti merkkasi, mutta jonne en jatkanut koska se oli niin epävarma. Alustanvaihto metsämaastosta sementille (toi tie on jotain kummallisia isoja sementtilaattoja) ja jäljen päällä vastikään kävellyt ilmeisesti useampi ihminen oli vähän hankala. Olen tyytyväinen, että osasin lukea minne jälki ei ainakaan jatku ja koiralla oli sinnikkyyttä hakea kunnes saatiin hommasta taas kiinni. Sitten pätkä kovanpinnanjälkeä sujuikin ihan hienosti. Kulma suoraan metsään ja loppu oli iloittelua, yksi puronylitys, vähän käveltyä polkua seuraamista, siitä kulma märkään suohon ja matkalla kolme esinettä (pieniä kangaspaloja). Sujui ihan leikiten. Yhteensä matkaa tuli 800m.

Koira oli tyytyväinen, kun pääsi hommiin. Minä olin tyytyväinen, kun sain kerrankin täysin sokkona ajaa ja opetella lukemaan ja luottamaan. Siihen koiraan siis. Suuri kiitos Jarille jäljentekijänä ja muullekin porukalle, kun sain tulla kuokkimaan teidän treeneihin!

Annan lopuksi vielä vihjeen: jos haluat jäljen, joka takuulla haastaa koiran ja ohjaajan, niin pyydä Jari jäljentekijäksi ja annan vapaat kädet. Sä takuulla yllätyt!

Heksun agitreenit meni kuulemma hyvin. Edes juoksupöksyt eivät häirinneet, vaikka ei muistettukaan kokeilla niiden käyttöä ennen hallille menemistä.