Pieni Ruskea koira
PiRu ry:n puheenjohtaja
Salkavalka Nopsajalka
Pinkkis, Pinkula, Pinksutin
Salka, Salsal, Spiiku
Erityislapsi

Naavaneidon Salka 2.4.2004-17.8.2017

Salka on poissa. Vaikka tiesin, että yhteistä aikaa ei ole enää paljoa jäljellä, tuli lähtö silti yllättäen ja liian varhain. Kolmetoista vuotta, kuusi kuukautta ja viisitoista yhteistä päivää on pitkä elämä koiralle, mutta se on myös pitkä aika jakaa oma elämänsä koiran kanssa. Pinkkis kulki mukana neljässä eri kodissa, läpi kahden opiskeluvaiheen, muutaman työpaikan, lukemattomat illat treeneissä maskottina, lenkkejä räntäsateessa, laiskoja päiviä auringonpaisteessa. Se oli mukanani Ahvenanmaalla täpläverkkoperhostutkimuksessa useampaan kertaan, kävi Lapissa ainakin kymmenen kertaa, vietti välillä useita viikkoja vanhempieni luona maalla. Se katsoi sivusta kun meillä kasvoi neljä pentuetta (ja opetti jokaikisen meiltä lähteneen pennun kunnioittamaan Pieniä Ruskeita koiria kyseenalaistamatta mitään, mitä ne sanovat), kasvatti kurissa ja etenkin nuhteessa kolme meidän omaa pentua (ja tappeli verisesti teini-iässä meille muuttaneen Faunan kanssa koiralauman valtikasta ja voitti joka kerta) ja pelotteli kaikkia ystävieni koiria arvaamattomalla ja väliin aggressiivisella käytöksellään. Se kulki varjona perässä kun hautasimme kaksi rakasta koiraamme. Spiiku oli vanhoille päivilleen asti terve kuin pukki ja eli omassa keijukaismaailmassaan, jossa suuret tunteet seurasivat toisiaan niin hyvässä kuin pahassa, eikä sinne sen vaaleanpunaisen kuplan sisälle päässyt kuin hetkeksi hipaisemaan.

Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean

Sama vanha juttu vahvistaa, se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten koskaan unohda
Nyt oon niin kevyt, että leijun ilmassa korkealla
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta

Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas

Hei, koita unohtaa nuo asiat, jotka sua öisin valvottaa
Hei, koita uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
mä puhallan ja sä nouset ilmaan

Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas

Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Sä näytät kauniilta, kun leijut ilmassa
surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa

Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas

Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas

Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla, lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennän taas

Salka ei ollut helppo koira. Monesti tunsin riittämättömyyttä, surua, vihaakin sitä kohtaan. En pystynyt antamaan sille elämää ilman stressiä tai pelkoa. En aina jaksanut olla hermostumatta kun se rähisi, hyökkäili, kiskoi ojanpohjia pitkin pakoon, kieltäytyi liikkumasta, meni omaan paniikkitilaansa eikä antanut kiinni. Lukuisia kertoja olin voimieni äärirajoilla Pinkulan suhteen. Se oli koira, jonka olisi pitänyt saada vain juosta vapaana kuin tuuli, ilman hihnaa joka määritti miten kauas se voi paeta, ilman vastaantulijoita, ilman mitään vaatimuksia. Oman ison pihan ja vapauden se sai vasta viimeisenä kesänään. Kuitenkin kun selaan tuhansia kuvia, joita Salkan elämän varrelta on kertynyt, näen kuvissa pääasiassa onnellisen koiran. Koiran, joka juoksi vapaana, jota riemuitsi ja rakasti yhtä voimallisesti kuin pelkäsi ja raivosi. Voi millainen elämä se olikaan! Retkiä, pitkiä lenkkejä, leppoisia kesäpäiviä, herkullisia luita. Uskon, että Salka sai heikoista lähtökohdistaankin huolimatta ihan hyvän koiranelämän.

Laskin joskus, että olen kävellyt Salkan kanssa suunnilleen 30 000 kilometriä. 13,5 vuotta yhteistä taivalta. Vaikka tiesin, että yhteiset kilometrit ovat käymässä vähiin, lähti Salka kuten elikin: täysin arvaamattomasti ja yllättäen. Yhtenä aamuna se juoksi pihalla, ja samana iltana jätin sille viimeisen kerran hyvästit.

Kiitos Salka, että opetit minulle millaista on olla eläin. Kiitos, että opetit miten herkkä on luottamus ja miten tärkeä on vaalia sitä. Eikä ikinä, ikinä päästää irti.

Tuulee, kun kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas
(Tuulee - Don Huonot)