Alkaa olla aika haikeat fiilikset kun viimeisiä hetkiä viedään (ja nekin olen tietty töissä, joka on vain niin aivan tosi väärin). Aamulla heräsin aikaisemmin ihan vain jotta ehtisin leikkiä Morriksen kanssa. Siinä samalla mietin miten iso muutos päivää vajaa yhdeksään viikkoon mahtuu. Pienestä 170-grammaisesta laihasta rotanpoikasesta on kasvanut iso ja etenkin pullea koiranpentu, jolla on aivan ihanan paksu turkki, hassusti pystyyn pyrkivät mutta edelleen lurpattavat korvat, pirullisen terävät hampaat, kirkkaat silmät ja kova ääni. Se juoksee kutsusta luokse, istuu alas ja tuijottaa vaativasti silmiin. Se hyppää voltin itsensä ympäri, kiljahtaa iloisesti ja ryntää pois. Se roikkuu lahkeessa, juoksee pallo suussa, se läähättää ja sanoo kähkähkäh kuten kovin iloiset ja vähän liikaa touhottaneet pienet koiralapset tekevät.

Se osaa istua alas odottamaan kun näkee ruokakupin tulevan, se istuu odottamaan että häkin ovi avataan. Se tervehtii ihmisiä häntä vipattaen hillittömästi ja vetää korvat somasti lippaan päätä myöten, nuolee ja nuolee kunnes ihan vahingossa vähän puraisee ja villiintyy taas heittämään volttia ja haukkumaan.

Eihän se ihan hirveästi vielä ihmisten puhetta ymmärrä, mutta se tietää tulla luokse kun kutsutaan pennupennu ja se tietää kuka on Morris. Enemmän se puhuu koirien kieltä: osaa isotella siskolle, alistua Faunalle, rauhoittua kun äitikoira ärähtää, innostua kun Flora tekee leikkiinkutsuja. Se osaa sanoa olevansa ihan pieni ja vaaraton, jos leikki yltyy liian rajuksi, ja se osaa olla itse liian raju ja aivan hillitön halutessaan päsmäröidä ja harjoitella poikakoirien juttuja.

Olen ihan varma, että se ymmärtää, kun sen korvaan kuiskaa, että se on maailman paras ja suloisin ja hienoin pieni koira.

Se käy paperilla pissalla, matkustaa autossa kiltisti, puree talutushihnaa ja rapsuttelee kaulapantaa, mutta lähtee silti aina yhtä iloisena mukaan uusiin seikkailuihin. Kaikki tämä yhdeksässä lyhyessä viikossa. Sokeasta ryömivästä kämmenelle mahtuvasta koiranaihiosta on kasvanut ihan oikea pieni koira. Nyt se lähtee takki auki ja mieli avoimena maailmalle, osaamatta juurikaan mitään, mutta täynnä mahdollisuuksia. Minun tehtäväni on ollut antaa sille pohja, jolle sen elämä lähtee rakentumaan: turvaa, lämpöä, ruokaa ja hoivaa. Lepoa ja liikuntaa. Rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä. Turvallisia kokemuksia ihmisistä, koirista ja maailmasta. Olen yrittänyt parhaani ja toivon, että se riittää luomaan niin tukevan pohjan, että se riittää kantamaan kaiken mitä vuodet tuovat tullessaan. Tästä illasta eteenpäin on Morriksen uuden, oman kodin tehtävä jatkaa siitä mihin meillä jäätiin. Olla tukena ja turvana, asettaa rajat ja ohjata pientä koiranalkua kohti hyvää koiranelämää.

Se on aika iso vastuu, jos sitä pysähtyy miettimään. Vastuu kokonaisesta elämästä. Omien koirieni kanssa olen aina kantanut sen vastuun onnellisena. Tunnen, että saan koiriltani paljon enemmän kuin mitä niille annan.

Hyvää elämää Morris!
61vrk-Morris-normal.jpg

Siirtymä "tavalliseen pentuarkeen" vain yhden oman koiranpennun kanssa saa vauhdikkaan alun, kun lähden viikonlopuksi taas tunnistusjälkikouluttajakoulutukseen ja otan Katlan ja Heklan mukaan. Joudun kohtaamaan hiljentyneen kodin vasta maanantaina. Ehkä hyvä näin, sekä minulle että Katlalle. Vinttikoirat ja kissat varmasti huokaavat erittäin, erittäin hyvän helpotuksen huokauksen viikonloppuna. Vihdoinkin ihanaa rauhaa ja hiljaisuutta!

Vakavaksi pistää tämä suuri vastuu olla perheen ainoa pentu (Hekla)61vrk-Hekla-normal.jpg