Maaliskuinen poropaimennusreissu alkaa olla jo menneen talven lumia, kun pihalla kukkii krookukset ja helmililjat ja puut puskee silmua minkä fotosynteesiltään ehtivät. Ei varmastikaan ole enää montaa päivää hiirenkorvien puhkeamiseen! Pientä takatalven makua oli viikonloppuna, kun käväisimme pikaisesti reilun 2000 km ajoreissun Haminan ja Tohmajärven kautta Kuusamoon ja takaisin, kerrankin ihan ilman koiria (noh, ainakin Haminasta eteenpäin). Seura tosin oli osittain samaa kuin poropaimennusreissulla, kun vietettiin sijoituskoirani Siirin haltijan häitä. Onnea perhe Pokela!

Kuusamossa oli vielä täysi talvi ja kelirikko vasta alkamassa, joten on hyvä hetkeksi vielä uppoutua muistelemaan maaliskuista reissua. Keskiviikkoiltana kävin viemässä Faunan hoitoon kasvattajalleen ja sitten uudestaan Keravan ohi kohti etelää hakemaan Meeri ja Haiku-Katlantytär, ikää 13kk, Helsingistä meille yöksi. Pienet viimehetken pakkailut ja säätämisen ennen unten maille kaatumista. Koska mun sukunimen pitäisi luultavasti olla Säätäjä, ei mikään tietenkään ikinä mene ihan niin sulavasti kuin Strömsössä. Olin tammikuussa tai joskus edellisen vuoden puolella, en muista kovin tarkkaan, mutta kuitenkin paljon ennenkuin paimennustapahtuman aikataulu oli selvinnyt, luvannut ottaa ystäväni Vuokon koiran Allin meille hoitoon. Jotenkin asia oli kaikessa matkakuumeessa livennyt muistista, joten kun viikkoa ennen lähtölaukausta Vuokon äiti soitteli ja kyseli minä päivänä hän voisi tuoda Allin, olin hetken aika hiljainen ja yritin epätoivoisesti kaapia muistisolukostani jotain yhteyksiä, jotka valaisisivat mulle hieman mistä tässä on kyse. Lopulta lamppu syttyi ja nikottelin, että ihan milloin vaan tässä, mutta milloins se haluatte sen takaisin? Ai sunnuntaina? No tuota noin, me ollaan silloin vielä Sodankylän pohjoispuolella pitkälti, joten ehkä venyy parilla päivällä toi palautus, ei varmaan haittaa...

Joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen matkaan lähti omien pystykorvien ja Haikun lisäksi myös Allibal Lecter, Hullu-Alli, menninkäinen kuonokopassa. Allihan on varsin kiva ja mukava koira, joka tulee hienosti juttuun mun koirien kanssa - tai siis on tullut. Nytpä Alli päätti yllättää, ja ensitöikseen kävi kiinni Salkan poskeen. Tilanne katkaistiin ja rauhoitettiin nopeasti, ja selvittiin pienillä veriroiskeilla. Salkalla oli juoksut pahimmillaan ja Allilla juuri ohi, joten kumpikin taisi olla aika hormoneissaan ja kunnon kärttyämminä. Seuraavana päivänä Alli aivan yllättäen päätti, että Faunan ruokakuppi onkin Allin ruokakuppi, ja kävi kiinni Faunaan tämän syödessä. Taas tilanne katkaistiin ihmisten väliinmenolla ja hetken päästä koirat jo makoili sohvalla täysin sulassa sovussa. Me aloimme pohtia, että mikä ihmeen pahahenki Alliin on mennyt, kun ei se ennen ole mun koirien päälle käynyt. Päätin varmuuden vuoksi varustautua ostamalla Allille sopivan kokoisen kuonokopan, jota käytin sillä kun se tutustui Haikuun tai joutui reissussa pieniin tiloihin uusien koirien kanssa. Vaikka kuonokoppa sinällään saattaa kuulostaa aika hurjalta ratkaisulta, pidän sitä paljon parempana kuin tappelevia koiria ja mahdollisia vammoja. Alli tyytyi kohtaloonsa koppapäisenä "Allibal Lecterinä" oikein kiltisti, ja loppulomasta se kulki Haikunkin kanssa täysin ongelmitta ilman koppaa, vaikka Haiku on aika teini-ikäisen provosoiva ja epäkohtelias nuori kooho. Allikaan ei joutunut pitämään koppaa kuin pieniä hetkiä ja pääasiassa se sai seurustella Salkan kanssa kärttyisten vanhojen ämmien klubissa pois muiden koirien jaloista.

Autoon siis tungettiin kolme ihmistä, kaksi porokoiraa, kaksi lapinkoiraa ja Mt. Tavaravuori. Torstaiaamina suunnaksi Vuotso ja Vuomaselän poroerotusaita. Ensimmäinen etappi oli tosin Rovaniemelle, jossa yövyimme Rovamotellin rivitalohuoneistossa. Jälkeenpäin selvisi, että paikka on lappalaiskoiraväen parissa saanut jo legendaarisia mittasuhteita, enkä yhtään ihmettele miksi. Yön pimeidessä pihalla loikki kymmenittäin mustia kaneja, joka teki autossa 16 tuntia hautuneiden koirien iltalenkittämisenkin aika ratkiriemukkaaksi. Eikä ehkä niin kovin hiljaiseksi. Hotellin sääntöjä "hiljaisuus klo 22. Älä ruoki eläimiä" uhmaten siis käytimme koirat hieman meluisalla iltalenkillä ja ruokittiinkin ne vielä, ennenkuin lysähdimme availemaan reissun ekoja siideritölkkejä ja räpläämään telkkaria, josta emme onnistuneet saamaan Suomen kanavia esiin ollenkaan. Sen sijaan opin, että on olemassa mm. kanava nimeltä SexyArab. Eikä se todellakaan ollut pahinta, mitä ilmeisesti venäläisten turistien suosiman paikan satelliitit näyttivät.

Perjantaina häivyimme vähin äänin paikalta, tai siis niin vähin kuin neljä koiraa yhdistettynä vyöryviin pupulaumoihin on mahdollista. Ehdimme Vuomaselälle sopivasti juuri, kun viimeiset paimennuskokeeseen osallistuvat koirat tutustuivat liekaporoon. Pääsimme siis katsomaan kaikki varsinaiset testit. Katlan ja Parkun (Huraus Bargu) poika Pihlajamäen Kotitonttu paimensi oikein mallikkaasti ja palkittiin päivän päätteeksi kunniapalkinnolla. Pääsimme tutustumaan myös kampanisujen ihmeelliseen maailmaan, joita olimme Robinin työkaverin suosituksesta turhaan etsineet Vuotsin kyläkaupasta, ennenkuin paljastui että paikallinen nisudiileri oli tuonut leivoksensa aidalle myytäväksi. Nälkä kolkutteli jo suolissa kun kurvasimme kaupan kautta etsimään mökkiä ja avaimia. Ajoitus oli kerrankin kohdallaan, kun mökkiseurueemme toinen osasto, Jaana, Olli ja Saara, ilmaantuivat keskusvaraamon pihaan samoilla sekunneilla kun me olimme selvinneet kauppareissusta. Majoituksemme oli Saariselällä Kaunispään etelärinteessä, varsin kiva kolmen asunnon rivitalo, jossa oli hyvin tilaa meidän porukalle majoittua. Sää oli koko päivän ollut tuulinen, lumisateinen ja hyytävän kylmä. Ruuan innostamina lähdimme vielä lenkittämään koiria, mutta etenkin paluumatkan tunturinrinnetta alas sai paateneimmankin ulkoilmaihmisen kitisemään aktisista oloista. Koiratkin veti korvan lippaan ja silmät sirrilleen ja kulkivat kuin pingviinit nipussa. Hyvä syy painella takaisin mökille ja siirtyä päivän koesuoritusten analysointiin, kuulumistenvaihtoon ja toki myös viettämään Robinin synttäreitä. Robin sai jo aamulla suurella rakkaudella Prisman sukkaosastolta valitun lahjan ja laulua. Illalla "ihan itte leipasin" Kuukkelin pakastealtaasta prinsessakakun, jonka seuraksi korkkailtiin skumppapulloja. Tyyliä, ennenkaikkea.

Lauantaiaamu osoitti, että mun tuuri poropaimennusten lähtöjärjestyksessä on viimein kääntynyt! Olen ties kuinka monena vuonna ollut lähtöjärjestyksessä viimeisenä. Tällä kertaa mulla lätkäistiin TOISEKSIviimeinen lähtövuoro, joten jännittää tarvitsi vain ehkä varttia vajaa koko päivä. Heti aitojen esittely ja tuomaripuhuttelu veti väkisinkin vähän vakavaksi. Ensimmäinen aita oli suuri. Siis iso. Eli laaja, avara, valtava, varsinainen golfkenttä ja jossain määrin lannistavan näköinen luminen mäntykangas, jossa puolivälissä seistessä ei edelleenkään nähnyt toisen pään aitaa, saatika mitään sarvekkaita elukoita siellä. Tuomarit myhäili, että tässä kyllä punnitaan koiran veri, lähteekö se hakemaan porot aidan toisesta päästä. Mua enemmän kaihersi kysymys, että mistä ne citypiskit edes tietää että siellä on poroja, kun tuulikin kävi portilta päin?

Päivä seurattiin hienoja, hauskoja ja yritteliäitä suorituksia. Paljon oli mukana tuttuja koiria, jonkun verran työkoiriakin. Lopulta oli oma vuoro ja lähdin Katlan kanssa etsiskelemään poroja aitauksesta. Lunta oli paljon, ja se upotti myös kelkkauralla. Lopulta Katla hiffasi porot, päästi intiaaniulvaisun, sinkosi pari loikkaa, veti liinat kiinni, korvat linttaan ja hännän koipien väliin ja kääntyi katsomaan mua, ja alkoi viuhtoa ja hihkua näätkö kun mä oon hyvä, mä en yhtään lähtenyt jahtaamaan noita, mä oon kiltti ja anna nakkia!!! Katlan hämmennykseksi mä vaan huidoin kädellä ja sanoin mene mene. Jonkun aikaa pyöriteltyään silmiään ja pohdittuaan mikä koira tässä jutussa on haudattuna, Kattis päätti antaa mun olla hullu ihan keskenäni ja toivoa, että se on ole se kohtapuolin haudattava koira, ja häipyi hakemaan nyt jo aidan uumeniin kadonneita poroja. Hommaa työstettiin pari kierrosta ennenkuin kaikki sarvekkaat oli siististi pienemmässä aidassa. Kattis oli loistavasti kuulolla ja pysähtyi nätisti ekasta käskystä. Kuljettiin seuraavaan aitaan ja Katla pyöräytti porot kirnuun. Homma rogeri ja eikun pois. Parkkiksella pieni käpylehmä tuijotti mua kauhistuneena ja tökki nenällään takajalkojaan: miksi nää hei tärisee tälleen? Raukkapieni oli vetänyt hangessa sen verran fiiliksellä, että oli elämänsä ensimmäistä kertaa aidosti maitohapoilla ja tämä kokemus oli Katlalle uusi ja järkyttävä (tosin se unohtui kolmen sekunnin päästä, kun maasta löytyi poronkakkaa). Jäin jäähdyttelemään Katlaa ja aikamme odoteltiin tuloksia. Paimensukuinen lapinkoira Mierka Vantaalta räjäytti potin ja vei kisan voiton ylivoimaisin pistein. Mierkan suoritus olikin aivan huikeaa katsottavaa! Kakkoseksi kiri kisojen kokenut konkari, ennenkuin huimanhienosti pärjännyt lapinporokoira Louhi. Kolmas ja neljäs oli niinikään porokoiria, työkoiria kumpikin. Viidenneksi kuulutettiin Pihlajamäen Fafnir 65 pisteen voimin. Joku töni mua olkapäähän ja lopulta mä keksin hihkaista, että se on mun koira! ja kipitin sitten hakemaan kunniakirjan ja palkinnon. Katlan suoritus oli sen verran leppoisa, etten odottanut kovin kummoisia pisteitä, ja tulos tuli aika yllätyksenä. Arvostelusta sitten tavattiin mistä pistesaldo koostui, ja kyllähän siitä koiran ja suorituksen tunnisti. Kuuliainen, hyvin haukkuva, paimentava, sopivaa etäisyyttä pitävä koira, joka kiertää ja hakee omatoimisesti porukasta hajaantuneet porot. Loppukommenttina että kelpo koira, josta harjoituksella saisi toimivan porokoiran.  On se Kattis vaan aina uskomaton tyyppi, kun omaan vaatimattomaan tyyliinsä se vaan menee ja tekee ihan mitä tahansa, ja tuntuu aina osaavan ja pystyvän sellaistakin, jota sille ei ole ikinä opetettu. Jaanan ja Ollin Vasmi uusi tänäkin vuonna tasaisen tulossuoransa aina puolenvälin paremmalla puolella sijoittuen pisteissä kymmenenneksi, joten illalla poksahteli skumppapullot monestakin syystä. Lisäksi saatiin odotettuja vieraita Ivalosta ja poropaimennusväkeäkin pyörähti meidän nurkissa. Maailma osoittautui taas pieneksi, kun Jaana totesi tuntevansa mun Ivalonvieraan, joka tosin siis on entinen espoolainen.

Jännitys oli jaettu monelle päivälle, kun sunnuntain testiin osallistui Saaran Pulmu ja mun sijoituskoirat Haiku ja Siiri. Jännityksestä huolimatta kaikki vetivät tyylillä ja saivat hyväksytyt suoritukset, eikä edes mitenkään rimaa hipoen. Pulmulle luovutettiin kunniapalkinto ja porttivahtina toiminut Olli kertoi poromiesten kovasti kehuneet nuoren Haikun toimintaa. Luottamus junnutiimiin oli toki ollut kohdillaan, olin ja lauantain kaapannut kaupasta matkaan Haikulle Pink-kuoharia. Samalla vähän kilisteltiin Siirille ja Pulmullekin, pulloja kun meidän porukalla jostain käsittämättömästä syystä riitti. Ilta oli leppoisa, kierrettiin koirien kanssa Saariselän lomakylä ja vielä Kaunispään rinnettä tovi, vaikka reissu alkoi jo painaa jaloissakin. Vanhuus ja viisaus alkaa vihdoin sanontana tehdä jotain järkeä, ollaan nimittäin opittu että poropaimennusreisusun kannattaa varata lähemmäs viikko, eikä sunnuntaina suoraan poroaidalta kotiin ajaminen ole täyspäisten hommaa. Täyspäisiä me ehkä ei ollakaan, mutta silti startti kotiakohti oli ajoitettu vasta maanantaille, ja silloinkin pysähdyksellä Ouluun.

Maanantaina mökkikaverit lähti aikaisin ja me nautittiin rauhassa aamupalaa ja käytiin vielä kerran nauttimasas kauniista säästä, hankikannosta ja hyvästä fiiliksestä kiipeämällä Kaunispään huipulle ja näkötorniin. Rinteessa jolkotteli taas sama poroporukka, joka jo aiemmilla lenkeillä oli käynyt pällistelemässä koira ja kirmannut sitten karkuun lällätellen. Onneksi Alli oli tukevasti fleksinjatkeena, se olisi muuten kokeillut poropaimennuksen saloja ihan omatoimisesti. Matka Ouluun tuntui kevyeltä pikku maanantaiajelulta, joskin ilta Nallikarin jo edellisvuosina hyväksi havaituissa talvimökeissä oli jokseenkin hiljainen. Maattiin kuin lahnat sängyllä tuijottaen CSI:ta, koirat ja ihmiset yhdessä pinossa. Ikiliikkuja-Haikukin otti off-asennon eikä Allia häirinnyt yhtään, että Haiku makasi sen kyljessä kiinni. Ainoastaan PiRu ry:n itseoikeutettu Pää-Piru, pieniruskeakoira meni pöydän alle ja ilmoitti, että älkää hengittäkö mun ilmaa, mä nukun nyt. Koko reissun olimme yrittäneet nähdä revontulia, mutta pilviset illat tehokkaasti vesitti yritykset. CSI:n jälkeen lupasin vielä koko koirakatraan yksin iltapissalle. Aikani tuijotettuani meren yllä näkyviä kummallisia valoja hoksasin vihdoin mitä oikein näinkään. Kun vihdoin pääsin sisälle viittilöimään muutkin ulos, oli taivaallinen näytös toki jo lakannut eikä valoista taivaalla ollut jälkeäkään. Kun Robin vielä väitti näkevänsä poroja, oli todellakin aika mennä nukkumaan. Myöhemmin selvisi, että Nallikarin Talvikylässä todellakin oli aitauksellinen poroja, joten harhat olikin melko todellisia.

Tiistaiaamuna käytiin rantaa pitkin reipas aamulenkki hyytävän tuulen siivittäminä. Väsyneet harhat tuntuivat vaan jatkuvan, kun respassa mua väijyi metrinkorkuinen dinosaurus. Selvästi oli aika palata kotiin lepäämään. Kotimatkahan on selvästi alamäkeä kun karttaa katsoo, joten parin pysähdyksen taktiikalla posoteltiin viemään Meeri kotiin ja sitten lopulta mekin. Kissat osoitti mieltään ainakin kolme minuuttia, kunnes leppyivät (hoitaja oli käynyt päivittäin, ei tarvitse soittaa anjaeerikäisille). Kamerassa oli parituhatta kuvaa, autossa parituhatta kilometriä (ja 500 päälle), ja mukavia muistoja on vähintään yhtä paljon. Ehkä ensi vuonna taas?

 

Niin, se Salkan Disney-moment. Salkahan on vähän erilainen koira. Erityisoppija, syntymäänsä säikähtänyt ja kaikinpuolin omalaatuinen tapaus. Se on nuorempana pari kertaa päässyt poroaitaan kokeilemaan, mutta vaikka sitä selvästi kiinnosti porot, ei se uskaltanut kuin heilutella niille häntää ja kauempaa kerran huutaa painokkaasti HAU! Lauantai-iltana lenkillä Kaunispäällä pidin Salkaa irti, kun sehän on kiltti ja kuuliainen eikä ikinä lähtisi minnekään. Aurinko teki juuri näyttävää laskeutumista ja tunturinrinne oli sinisen ja vaaleanpunaisen kirjava, kun ne jo edellämainitut sarvekkaat päättivät lampsia näköpiiriin. Meidän huomio keskittyi lähinnä Allin ja porokoirien rauhoittamiseen ja hihnoissa roikkumiseen, joten en heti huomannut että Salka oli hivuttautunut porukasta vähän erilleen ja katseli poroja intensiivisesti. Sitten se teki elämänsä suurimman päätöksen ja lähti juoksemaan rinnettä ylös porojen perään, haukku kaikuen pitkin tunturia. Porot tekivät mallikelpoisen ryhmittymisen tiiviiksi tokaksi ja lähtivät kipittämään Salkan käskemään suuntaan. Hetken tuijotin lumoutuneena Pienen Ruskean Koiran menoa, kunnes lumouksen rikkoi takaraivossa näivertävä ajatus että jokusen kilsan päästä koirani on venäjällä jos tuohon suuntaan jatkaa, ja tajusin huutaa jotain epämääräistä pysähtymiskäskyntapaista. Salkakin taisi herätä transsistaan ja pysähtyi, katseli hetken silmät loistaen porojen perään, ja laukkasi sitten rinnetta alas takaisin meidän luokse. Loppulenkin se vilkuisi kaihoisasti kaukaisuuteen ja istui pienen tunturikoivun alla pohtimassa kokemaansa. Mahtoiko se tuntea, miten esi-isien henki oli hetken hipaissut pienen citykoiran sydäntä.