Rouvaskoira löysi sisäisen saalistajansa ja karkasi autotielle syömään jonkun ostoskassista pudonnutta ja auton alle liiskaantunutta, vakuumipakattua kanaa. Voimiensa tunnossa rouvaskoira sitten MURISI tietä pitkin tulevalle autolle. Ja sehän toimi: auto pysähtyi kiltisti odottamaan! Kyllä yksi rouvaskoira aina peltilehmän päihittää.

Joku muukin on vihdoin tainnut päästä kosketuksiin sisäisen saalistajansa kanssa, sillä iltana eräänä kun paarustimme iltalenkillä, hyppeli pupu (aka rusakko) autotietä menemään. Fauna ja Katla (odotetusti) nostivat älämölön ja tempoivat hihnoissa, mutta Salka (kaikkea muuta kuin odotetusti) yhtyi tähän ilonpitoon. Äärimmäisen fiksusti hetken mielijohteesta päästin Salkan hihnasta irti, ja sinnehän se meni: tuhatta ja sataa kuolemaa ja verenvuodatusta huudellen Pinkkis painalsi tietä pitkin rusakon perään. Äimistyneenä meidän pasifistin yllättävästä mielenmuutoksesta kesti melkoinen tovi ennenkuin tajusin edes vienosti kutsua koiraani takaisin. Muutama painokas haukahdus pupun perään, ja Salka palasi ruotuun samaa matalalentoa jota lähtikin. Mutta että meidän Pinkkis! Jänisjahdissa. En olisi uskonut tätä päivää näkeväni.

Treenirintamalla ei mitään uutta. Sääolosuhteetkin vihdoin päivitti hakuharrastajat, ja jouduimme ekaa kertaa tänä talvena perumaan treenit. Ei se pakkanen, vaan pään irrottava viima siihen päälle. Siinä vaiheessa kun Liikennehallintokeskus kehoittaa välttämään autoilua huonon sään takia, alkaa vähän itsepäisempikin koiraharrastaja pohtimaan kotisohvalla vietetyn sunnuntai-illan hyviä puolia. Hyvin lumisten hakuilujen (=lumiuintiharjoitusten) lisäksi olemme vihdoin, parin kuukauden tauon jälkeen, päässet tottistelemaan! Muutama lauantaiaamu meneekin sen parissa, siistissä sisähallissa. Ihanaa! Agiliideltykin on aina sään salliessa, eli silloin kun hallissa ei ole ollut yli -15 pakkasta... Kivaahan tämä talvi ja lumi on, mutta pikkuhiljaa alkaa kyllä kaipaamaan myös kevättä ja sen tuomia treenimahdollisuuksia.