Viime aikoina koiria on siirretty melko paljon ulkoruokintaan, ja etenkin Katla on varmistanut riittävän ravinnonsaantinsa hankkimalla itselleen noutoruokaa.

Aiempien epäonnistuneiden yritysten jälkeen olemme vihdoin päässeet pisteeseen, jossa sekä minä että Kattis tunnumme innostuvan noutokapulan esiin ottamisesta. Minä siksi, että olen vihdoin saanut vuosia odottelemani mielenhäiriön ja päättänyt opettaa Katlalle kunnollisen noutoliikkeen. Katla epäilemättä siksi, että sen yksinkertaisessa mielessä noutokapula on nyt vahvasti linkitetty mahdollisuuteen saada ruokaa, ja Katlan mielestä kaikki mihin liittyy ruokaa, on erittäin tärkeä ja ihana asia. Kuluneen reilun viikon aikana Katla onkin saanut lähestulkoon vain noutoruokaa. Ulkoruokintalinjaa on jatkettu myös ruokailemalla hakutreeneissä ja muutenkin ulkoiluttajan taskusta lenkeillä.

 

Ulkoruokintaan oli taidettu heittää myös kaksi laumanvartijakoiraa, jotka tapasimme eilen iltalenkillä. Kävelimme rauhassa jo kotia kohti, kun Salka kiljaisi ja heittäytyi hihnanmitan verran eteenpäin. Käännyin katsomaan taakseni, ja hetki kesti ennenkuin pakkasen kohmettamat aivoni rekisteröivät tilanteen koko karmeuden. Noin 15 metriä takanamme meitä kohti hölkkäsi kaksi pienen ponin kokoista, valko-vaaleanruskeakirjaava koiraa. Nykäisin omat koirat selkäni taakse ja latasin kaikki vähäisimmätkin vaikutusvallan rippeeni ja karjaisin koirille jotain, joka ei sanallisesti ollut varmaankaan kovin helposti tulkittavissa, mutta josta välittyi viesti "ette tule tänne". Tiedättehän sen kohtauksen Taru sormusten herrasta, jossa Galdalf seisoo huteralla kivisillalla ja huutaa "You shall not pass" retkikuntaa uhkaavalle hirviölle? Haluaisin kuvitella, että antamani vaikutelma oli näiden luffejen mielessä jokseenkin samanlainen. Ainakin ne pysähtyivät arvioimaan tilannetta uudestaan. Selkäni takana Salka tempoili hihnassa ja vinkui kauhuissaan. Fauna päätti kerrankin pitää suunsa supussa ja seisoi mun jalkoihin liimautuneena ihan hiljaa. Katla piti asemansa mun vieressä ja tuijotti itseään noin viisi kertaa suurempaa urosta, joka tuijotti minua, ja arvioi selvästi pystyisikö hoitelemaan mut päästäkseen käsiksi varsinaiseen kohteeseensa, mun koiriin.

Karjuin minkä kykeni ilmoille mielipiteeni vapaana juoksentelevista jättikoirista ja siitä, että mun fifit eivät ole heidän iltapalansa, tämä on minun katuni, minun kaupunkini ja oikeastaan myös minun maailmani, ja siinä laumanvartijat elävät vain mun armosta eivätkä suinkaan siksi, että luultavasti painavat itsekin parikymmentä kiloa enemmän kuin minä, ja pystyisivät halutessaan tekemään mustakin jauhelihaa. Just sillä hetkellä olin melko onnellinen siitä, että koirat usein mittaavat toisiaan enemmän henkisen kantin kuin fyysisen voiman perusteella. Laumiksista toinen, ilmeisesti johtavassa asemassa oleva, mittaili mua ja uhkaili. Toinen lähti kiertämään kauempaa, ilmeisesti tarkoituksenaan päästä mun taakse ja mahdollistaa hyökkäys kahdelta suunnalta. Onneksi tajusin tilanteen ajoissa ja siirryin keskemmälle tietä uhaten tätä seuraajaa, joka jättikin ajatuksen sikseen ja siiryi takaisin toisen koiran taakse. Siinä me sitten jumitettiin ikuisuudelta tuntunut aika, joka oikeasti kesti varmaan minuutin tai kaksi. Ihme, ettei vieressä olevista taloista kukaan tullut katsomaan, kun illan hiljaisuudessa naisen ääni huutaa "mene pois, jätä meidät rauhaan, painu helvettiin" ja muuta painokelvotonta.

Lopulta rotevampi laumisuros kääntyi nostamaan koipeaan lumipenkkaan, sen kaverin seuratessa esimerkkiä. Siinä ne sitten kuseksi ja tuijotteli meitä. Hätistelin ne väistämään vähän kauemmas, ajatuksenani vahvistaa niille että eivät lähde seuraamaan meitä. Hitaasti sitten peräännyimme paikalta ja loppumatkan kotiin vilkuilin tiiviisti olkani yli seurataanko meitä.

Laumikset jäivät tällä kertaa ilman take-away annosta, mutta hirvittää ajatella mitä olisi voinut käydä, jos ne olisivat osuneet nenäkkäin jonkun alueen lukuisten pikkufifien ulkoiluttajien kanssa tai jos ne eivät olisi kunnioittaneet ihmistä sen vertaa, että uskoivat mun olevan niitä vahvempi. Mulla oli apunani reilun vuosikymmenen koiraharrastustausta, kokemusta koiralaumoista ja myös aggressiivisesti käyttäytyvistä koirista, ja olen ollut ennenkin hankalissa tilanteissa koirien kanssa. Ensimmäistä seurakoiraansa talutteleva perheenäiti tai teinipoika ei ehkä olisi ollut näiden laumisten mielestä yhtä vakuuttava. Mistään lähinurkilta noi koirat ei tainneet olla kotoisin, koska olivat ihan vieraan näköisiä enkä muista millään pihalla nähneeni moisia. Sekin antoi mulle etulyöntiaseman, kun koirat eivät olleet omalla reviirillään.

Aamuyöstä heräsin hiestä märkänä ja epämääräisen kauhun valtaamana. Olin nähnyt unta, jossa kohtaaminen ei jäänytkään vain läheltä piti -tilanteeksi.