Lomaa oli vielä viikko jäljellä, joten kun pohjoiseen ei päässyt, lähdin luistelemaan kohti etelää. Pikkutiet olivat melkoisen jäisiä ja liukkaita. Suunnaksi otin Tiilikkajärven pohjoispäädyn. Kävimme pari vuotta sitten heinäkuisella lomareissulla kiertämässä Tiilikkajärven reittejä päiväseltään, joten alue oli suunnilleen tuttu ja mielessä välkkyi kaunis Pohjoisniemi ja Kosevan leirintäpaikka sekä piskuinen autiotupa.

20181007_162840.jpg

Yllätyksekseni edes huikean kaunis sunnuntai ei ollut houkutellut puiston pohjoiselle parkkialueelle kuin pari autoa. Hetken puntaroituani päätin jättää yöpymiskamat vielä autoon ja otin mukaani vain ruuanlaittoon tarvittavat tavarat ja päivälliseni. Parkkipaikalta Kosevalle ei ole edes kahta kilometriä kaunista harjua pitkin.

20181007_162922.jpg

20181007_163000.jpg

Kävin katsomassa piskuista, somaa autiotupaa, mutta päätin silti käydä hakemassa teltan ja muut varusteet ja yöpyä omassa majoitteessani leirialueen toisella laidalla. Tuvassa olisi toki ollut kamina ja sen kaksi laveria olisi riittänyt mainiosti minulle ja koirille, mutta kello ei ollut vielä kovinkaan paljoa enkä innostunut ajatuksesta, että joutuisin pimeässä pystyttämään telttaa ja siirtämään romppeitani, jos joku mattimyöhäinen päättäisi vielä ilmaantua paikalle ja haluaisi tupaan nukkumaan. Maisemista nauttien tallustelin siis takaisin autolle, välppäsin mukaan tarvittavat varusteet ja palasin Kosevalle. Koirat alkoivat luoda muhun jo hieman kysyviä katseita, selvästikään tällainen edes takaisin ravaaminen ei ollut niiden mielestä kovin järkevää touhua.

20181007_185955.jpg

Yöllä oli kymmenkunta astetta pakkasta. Koirilla oli takit päällä ja lisäpeittoina autosta keräämäni fleecehuovat ja mun kevytuntsikka, mutta heräsin silti pari kertaa yöllä huolestuneena tutkimaan onko niillä riittävän lämmin. Koirat nukkuivat siis taas kerran paremmin kuin minä. Kahden hengen lainatelttani oli oikein sopivan kokoinen minulle, koirille ja rinkalle.

20181007_200847.jpg

Aamulla ei olisi tehnyt mieli nousta lämpimästä makuupussista. Lähdimme heti kävelylle niemen kärkeen. Maa oli peittynyt kuuraan ja järvellä leijui sumu. Unihiekat karisivat taianomaisessa maisemassa. Järveltä kantautui joutsenten huutoja ja rannassa yöllä syntynyt riite helisi veden liikkeiden mukana.

20181008_090908.jpg

Hekla Huuranhaltia
20181008_091106.jpg

20181008_092103.jpg

20181008_092131.jpg

Pohjoisniemi on niin kapea, että monin paikoin polku viettää kummallakin puolella suoraan järveen. Edestänne polulta lehahti lehtoon parvi teeriä.

20181008_092212.jpg

20181008_092238.jpg

20181008_092255.jpg

20181008_092512.jpg

Palasin Kosevalle aamupalalle ja purkamaan leirini. Koiria vähän väsytti. Olimme olleet jo viikon reissussa.

20181008_104727.jpg

20181008_105738.jpg

20181008_105801.jpg

Säätiedotus lupasi iltapäiväksi lauhtuvaa ja sadetta. Olin edellisenä päivänä varannut netin kautta Sammakkotammen uuden varaustuvan seuraavaksi yöksi. Ajatus telttayöstä vesisateessa ei huvittanut.

20181008_134812.jpg

Ajelin äänikirjaa kuunnellen ja auton lämmöstä nauttien puiston etelälaidalle ja pysäköin Sammakkotammen parkkipaikalle. Piskuinen tupa on heti parkkipaikan laidalla. Sen pihassa on myös opastaulut ja tulipaikka, joten vilkkaampana vuodenaikana tuvan pihapiirissa voi olla melkoinen trafiikki. Nyt ei näkynyt ketään missään.

20181008_134840.jpg

Lähdimme kävelemään kohti Venäjänhiekkaa. Sää oli vielä mukava ja mieli kevyt kulkea.

20181008_140850.jpg

Nimestään huolimatta tapasimme polulla vain kohmeisen rupikonnan. Ehkä sammakot ovat jo menneet talvihorrokseen.

Sammakkojärvi20181008_141522.jpg

Venäjänhiekka20181008_150407.jpg

Söin päivälliseni Venäjänhiekalla. Sitten koirat saivat (taas) vähän poseerata valokuvia varten. Kuvauksen ajaksi otin hihnat pois, muuten koirat kulkevat kansallispuiston alueella flekseissä.

20181008_214238.jpg

Paluumatkalla Sammakkotammelle kiersin Uiton kämpän kautta. Alkoi sataa räntää. Tuvalla pistin kaasukaminen täysille, keittelin iltakaakaot, lueskelin ja katselin omalle makuupussilleen keriksi asettuneita raukeita koiria, jotka joko unissaan haukahtelivat tukahtuneesti ja viipottivat jalkojaan, tai herätessään katselivat minua kulmiensa alta ja kun huomasivat minun katsovan, heilauttivat hännänkärkeään pari kertaa. Huomenna lähtisimme kotiin.

Kiireettömän aamun jälkeen edessä oli pitkä matka kotiin. Päätin lähteä ajelemaan ja pysähtyä ensimmäisen näkemäni luontokohde- tai ulkoilualueopasteen kohdalle koirien lenkittämistä varten. Tällä menetelmässä kohteeksi valikoitui Pisavuori jossain Nilsiän ja Juankosken välimailla.

20181009_125453.jpg

Päätin kiertää noin kahdeksan kilometrin merkityn reitin pienestä tihkusateesta huolimatta.

20181009_133428.jpg

Rinteestä löytyi Pirunkellariksi nimetty mielenkiintoinen "luola", jossa oli kaksi suuaukkoa ja pieni sisätila. Taas joutuivat koirat poseeraushommiin.

20181009_134517.jpg

Rinne Pisavuorelle oli paikoin hyvin jyrkkä. Kulkua helpottamaan oli rakennettu portaikkoa. Valitettavasti portaat olivat moderniin tyyliin metalliritilää, joka on koirien tassuille ikävä kulkea. Annoin jalkavaivaisen Katlan mennä vapaana ja etsiä oman reittinsä portaikon sivusta, se kun ei jäykän jalkansa kanssa oikein metalliritilärappusissa pärjää ja pelkäsin sen repivän kyntensä ritilään jos se kompuroi.

20181009_140515.jpg

20181009_141338.jpg

Huipulla odotti näköalatorni, niin ikään metalliritilää. Melkoinen hirvitys! Sidoin koirat puuhun kiinni odottamaan ja kiipesin itse huipulle. Hekla olisi halunnut tulla mukaan.

20181009_142049.jpg

20181009_145346.jpg

Kotimatka menikin sitten pääasiassa pimeässä vesisateessa, eli varsin syksyisessä säässä. Tän viikon auringonvalo- ja ulkoilmatankkauksella jaksaakin kyllä taas pitkään!