Idariryhmä on siirtynyt hytisemään ulkona ja aloittanut yhteiset jälkitreenit. Muistelen kaiholla aikaa, jolloin jäljestäminen tarkoitti kaunista kesäsäätä, samoilua metsässä tai parhaassa tapauksessa nätillä nurmikolla, kahvittelua odotellessa jälkien vanhentumista ja sellaista, noh, oikeaa koiran treenaamista. Maastolajit katsokaas, ne on koiraharrastuksen kuninkuuslajit. Heti suojelun jälkeen, ainakin siis jos saksanpaimenkoira on ainoa oikea koira. Tai erehdyit ottamaan malikan. Siitä lähtien kun ryhdyin idariksi*, on koirankouluttaminen käynyt ihan omituiseksi. Jälkitreenitkin pidetään teollisuusalueen asfaltoidulla parkkipaikalla ja varusteisiin kuuluu suihkupullo ja nippu avaimia.

Ryhmän koirien ja koiranohjaajien lähtötaso jäljestämiseen on kauniisti sanottuna vaihteleva. Pari koirista on joskus yrittänyt vähän jäljestää, pari ei ole, ja pari on pikkupentuja. Ne pari vähän jäljestänyttäkin on tehneet sitä metsässä tai pellolla, jossa suhtaudutaan häiriöihin ja harhajälkiin jokseenkin neuroottisesti ja esineetkin on vähintään lapasen kokoluokkaa. Lähdimme siis toteuttamaan TJKK:n eli tunnistusjälkikouluttajakoulutuksen lähiviikonlopussa annettuja ohjeita kovan pinnan jäljen opettamisesta esineilmaisun kautta. Kaikille koirille olikin jo jonkun verran treenattu pienten metalliesineiden ilmaisua asfalttikentältä. Apuvälineenä käytetään hajuvettä, joka ei siis tarkoita Chanelia vaan aamuista kasvojenpesuvettä, joka on huljuteltu puhtaaseen vatiin ja siitä puhtaaseen suihkupulloon, ja haisee siis ihmiseltä, ja lähinnä vain koiran nenään. Jäljen teko asfaltille näyttää siis täysin mielipuolien puuhalta: ensin kaivellaan jostain paidan alta siellä hautunut sormikas ja työnnetään se puhtaaseen muovipussiin ja asetellaan pussi huolellisesti parkkiruudun kulman kohdalle. Sitten kävellään parkkiruutujen viivoja vinkkinä käyttäen suorassa linjassa pitkin asfalttikenttää, roiskien jokaiseen askeleeseen pisara tai kaksi vettä sumutepullosta. Toki niin alhaalta, ettei vesi leviä tuulen mukana ja vain vähän. Paikoitellen askelmiin laitetaan avain, prikka, colatölkin avaamisnipsu tai muu sopiva esine, roiskitaan sen päälle pari pisaraa vettä suihkupullosta, ja taaperretaan taas eteenpäin. Sopivan matkan jälkeen nyökytellään hetki tyytyväisenä ja siirrytään sitten napakasti suorassa linjassa pois kentältä. Ja toistetaan sama niin että kenttä on kohta täynnä rinnakkaisia jälkiä (joita ei tietenkään näe eikä haista), ja huudellaan kauempaa autoaan hakevalle salkkuherralle älä ota sitä avainta! Se on mun! Anna sen olla siinä!

G4S:n vartija on varmaan jo niin tottunut koiraharrastajiin, että vain hidasti vähän ja jatkoi matkaansa.

Empiirinen kokemus muuten  kertoo, että kävelytielle tehdyltä jäljeltä katoavat avaimet ja kolikot, mutta prikat ja  pullonavausnipsut saavat olla rauhassa.

Kattis, Vasmi ja Naava tajusivat parissa harjoituksessa homman idean ja jäljestävät varsin sujuvasti asfaltilla ja nyt lumen tultua lumella/jäällä. Rhoo on vaatinut vähän enemmän aivotyöskentelyä meiltä. Rhoolle on kokeiltu kaikenlaista: oma ohjaaja tekee jäljen, treenikaveri tekee jäljen, esineitä on tiheässä, esineitä ei ole, "mikroesineruutua", makupalaruutua jne. Aluksi Rhoo lähinnä pomppi, haukkui ja ruopi takajaloillaan ja aiheutti ohjaajalleen epätoivoa ja murhanhaluja ja sivustaseuraajille hilpeyttä. Nyt viimeisimmissä jälkitreeneissä Rhoo kuitenkin JÄLJESTI. Ihan oikeasti. Nenä alhaalla,  haukkumatta, eteenpäin. Jälki oli muutaman sentin lumikerroksessa, mutta poikkesi siitä auratun kävelytien yli viistosti, takaisin lumelle ja alas metsään (jossa jäljentekijä piilotteli ilahduttamassa Rhoota). Ja se ihan oikeasti jäljesti! Kyllä siitäkin vielä jälkikoira saadaan.

Pennuista Tyyne tajusi esineiden ja jäljen yhteyden heti. Hekla taas ei tajunnut. Eikä tajunnut toisella, kolmannella eikä neljännelläkään kerralla. Sitten luovutin, laitoin Jaanan tekemään sille lumelle perinteisen makupalajäljen käyttäen kuivattuja kananpaloja (koska ne ovat valkoisia eivätkä erotu lumesta) ja kolmen askelman jälkeen Hekla tajusi mitä on jäljestäminen ja viipotti koko lyhyen jäljenpätkän kiinnostuneesti läpi. Maanantaina Heksu teki sitten toisen varsinaisen jälkensä (niitä harjoituksia, joissa se tuijotteli mua ja etsi ilmavainuisesti prikkoja asfaltilla, ei voi kutsua jälkitreeneiksi kun ei se kertaakaan laittanut nenäänsä maahan, saatika haistellut sitä). Heklan jälki oli melkein 100m pitkä, siinä oli alussa makupaloja, sitten vuoroin "tyhjiä" askeleita, makupala tai esine. Ja sehän meni! Esineistä nousi 5/6, jäljeltä ei harhauduttu kertaakaan, edes viereistä mennyt kävelijä ei häirinnyt sen keskittymistä. Nenä ei noussut maasta kertaakaan.

Hekla on kyllä niin äitinsä tytär. Jokseenkin yksinkertainen, mutta kun se tajuaa mistä se voi saada ruokaa, se heittäytyy asiaan intohimoisesti.

Tällä hetkellä olemme siis pitäneet yhteisiä jälkitreenejä jouluun alkupuolelta. Pari ensimmäistä oli lyhyitä pätkiä esineitä paljaalla maalla. Sitten tehtiin yhdet pidemmät jäljet lumelle. Seuraavaksi tehtiin pidempää pätkää lumella ja auratulla kentällä esineillä. Viime viikolla jäljentekijä tiputteli omien esineidensä lisäksi jäljen vierelle pussista toisen ihmisen hajustamia esineitä, jolloin koira joutuu miettimään hajuerottelun ideaa: ilmaise vain jäljentekijältä haisevat esineet. Tällä viikolla teimme harhajälkiä Katlan ja Vasmin jälkien yli, aluksi suorassa kulmassa, sitten viistosti ja lopulta niin, että harha menee muutaman askeleen jälkeä pitkin. Taas jäljelle kyvettiin "oikeita ja vääriä" esineitä.

Jäljestämisessä on paljon opeteltavaa kaikille, mutta olen vaikuttunut siitä, miten hyvin kaikki koirakot edistyvät. (Lisäksi olen huono kouluttaja ja koiranohjaaja, koska en ole jaksanut tämän tarkemmin dokumentoida kaikkea treenejä.)

 

*idari = id- eli tunnistusjälki. Etenkin sitä treenaava porokoiran omistaja. Tai Naavan omistaja. Myös: puhekielinen tai slangi-ilmaisu idiootille**.

**idiootti (muinaiskreikaksi ἰδιώτης, idiōtēs eli yksilö, yksityishenkilö, kansalainen) on nykyisessä merkityksessään loukkaava ilmaus, jolla tarkoitetaan vähälahjaista tai tyhmää ihmistä