Tunnistusjälkikouluttajakoulutuksen viides ja samalla toiseksi viimeinen lähiviikonloppu oli maaliskuun puolivälissä. Pakkasin taas porokoirat autoon ja hurautin aamuvarhaisella Kaarinaan. Pientä säätöä tuli heti alkuun, kun kävi ilmi, että kämppäkaverini koira oli aamulla alkanut yskiä ja oli selvästi "nuhainen". Ei siis puhettakaan, että menisin koirieni kanssa samaan huoneeseen. Majoituspaikka oli viimeistä huonetta myöten täysi, joten vaihtoehdoiksi jäi yrittää selviytyä yön yli vieraan nartun kanssa samassa huoneessa tai keksiä joku muu paikka yöpyä. Halusin välttyä ruumiilta, joten parin pikaisen viestin ja puhelun jälkeen olin saanut sovittua yöpaikan lähistöllä asuvan ystäväni luota. Ainoa vaan, että ystävä perheineen ei itse kyllä ollut kotona, mutta vara-avaimen saisi illalla hakea dementiaosastolta ja hälytyksetkin hoidetaan pois päältä puhelimitse... Mikäs siinä sitten, tunnistusjälkihommien kimppuun vaan ja illalla leikkimään Kultakutria nallejen kotiin.

Aloitimme taas käymällä läpi kurssilaisten oppimispäiväkirjoissa esiin nousseita asioita ja kysymyksiä. Ne olivat kaikki sellaisia, joista on omassakin koulutusryhmässä ollut keskustelua ja pohdintaa. Tai melkein kaikki. Joillekin kouluttajaoppilaille on tullut haasteeksi saada ryhmäläiset motivoitumaan tekemään kaikkia annettuja harjoituksia ja toimimaan ehkä vastoin aiempia oppeja tai ajatusmaailmaansa. Taas kerran totesin, että mulle on kyllä kerääntynyt aivan ihana koulutusryhmä, joka on avoimin mielin opettelemassa tätä juttua yhdessä mun kanssa ja näiden treenien terapia-arvokin on hyvä, kun pääsee tekemään mielenkiintoisia asioita koirien kanssa hyvässä seurassa, jossa voi puida myös muut ilot ja murheet tarvittaessa.

Onko tunnistusetsintäkoiran pakko osata purkkirata?

Joillekin koirille purkkirata on helppoa ja motivoivaa. Joillekin se vaatii harjoitusta, mutta onnistuu. Sitten on koiria, joiden kanssa purkkiradalla tahkotaan ja tahkotaan, mutta tulos on parhaimmillaankin välttävä, jos sitäkään. Purkkirataharjoittelun tarkoitus on opettaa koiralle hajuerottelu. Siis ottaa lähtöhaju ja etsiä ja ilmaista ohjaajalleen lähtöhajua vastaava saman ihmisen haju. Purkkirata mahdollistaa harjoittelun kotona, sisätiloissa ja yksin. Harjoitteluun ei tarvitse treeniryhmää, suurta tilaa, paljoa aikaa tai muita tekosyitä, jotka usein nousevat treenaamisen tielle. Koiran tulee ilman muuta osata hajuerotella, jotta se voi suoriutua tunnistusetsintätehtävästä. Sen tulee osata ottaa sille annetusta lähtöhajuesineestä riittävä informaatio, jotta se osaa etsiä saman henkilön hajuvanan tai jäljen. Koiran tulee osata seurata yhden ihmisen jälkeä harhautumatta millekään muulle hajulle. Koiran tulee myös osata valita saman henkilön jäljistä kaikkein tuorein jälki. Koiran ei kuitenkaan tarvitse osata työntää nenäänsä purkkiin keittiössä ja ilmaista purkkeja, jotta se voi suoriutua tunnistusjälkitehtävästä. On kaksi eri asiaa osata purkkirata ja osata hajuerottelu.

Epäilen, että purkkirata sinällään on useimmille koirille suorastaan naurettavan helppo tehtävä. Se on vähän kuin näyttäisi ihmiselle A4-kokoisen kuvan naisesta ja pyytäisi sitten valitsemaan kolmesta kuvasta saman ihmisen kuvan. Yleensä näytettävät kuvat eivät edes etäisesti muistuta toisiaan, vaan tarjolla on mies, nainen ja vauva (vrt. koiralle suhteellisen samanhajuiset ihmiset tarkoittavat ehkä identtisiä kaksosia jos sitäkään?). Tehtävä on siis helppo, ei vaadi kuin vilkaisun ja on itsestään selvä. Sitten koiraa pyydetään toistamaan samaa temppua uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Moni koira alkaa arpoa ja tarjoilla muita vaihtoehtoja, vaikka se olisi palkattu oikeasta valinnasta ja oikeaan aikaan. Koiralle hajutyöskentely on itsestään selvää ja synnynnäistä, joten se epäilee, että haluamme jotain monimutkaisempaa, koska sen tarjoama ensimmäinen (ja yleensä se oikea, siis meidän haluamamme) vaihtoehto "ei kelvannut". Koira alkaa arpoa, häseltää, kierrokset nousevat, ohjaaja hermostuu ja soppa on keitetty. Tälläiselle koiralle ei pitäisi tehdä toistoja. Purkkirataa harjoitellaan harvoin, yksi toisto ja sillä selvä. On myös ihan perustelua kysyä tarvitseeko koiralle opettaa purkkirataa siis ollenkaan?

Omien koirieni kanssa teen eläinkoetta. Katlalle on opetettu purkkirataa. Ei se siinä loistanut, mutta kyllä sillä joku ajatus syntyi. Katla taitaa olla niitä koiria, joille purkkirata on vähän liian yksinkertainen tehtävä. Se on parhaimmillaan, kun teen vain yhden toiston ja hautaan sen jälkeen purkit pariksi viikoksi takaisin kaappii. Heklalle ei ole tehty yhtään purkkirataharjoitusta. Aloitin sen kanssa opettamalla lähtöhajun ottamisen purkista, mutta pian harhauduin esine-etsinnän ja jäljestämisen maailmaan ja se oli niin paljon hauskempaa (minulle), että purkkiradan opettelu jäi yhteen purkkiin, siis hajunotto ja samanhajuisen kohdepurkin merkkaaminen. Häiriöpurkkeja en ehtinyt ottaa mukaan, eli hajuerottelua se ei purkkiradalla tehnyt.

Tällä hetkellä Hekla (7 kk) osaa nostaa oikean jäljen useamman tuoreen jäljen seasta ja ilmaista jäljeltä vain kohdehenkilölle kuuluvat esineet. Se siis kiistämättä osaa hajuerotella ja se osaa tunnistusjäljestämisen alkeet vailla mitään opettamista purkkiradalla.

Hajuerottelua voi harjoitella monella muullakin tavalla kuin purkkiradalla. Olen etsityttänyt omalta haisevia esineitä vilkkailla paikoilla, joissa on paljon muiden ihmisten hajuja ja heiltä pudonneita roskia yms. Olen etsityttänyt lähtöhajun perusteella kohdehajua pienistä esineistä, sideharsotaitoksista jne. ulkona erilaisilta alustoilta, autostani, sisätiloissa niin meillä kotona kuin agilityhallilla ja muissa sopivissa paikoissa. Koira on siis hakenut lähtöhajun perusteella saman ihmisen hajua, mutta ei välttämättä samanikäistä hajua tai samanlaisessa hajunkantajassa olevaa hajua. Häiriönä on ollut alueella luonnostaan olevat muut hajut: siellä liikkuneet tai parhaillaan liikkuvat ihmiset, koirat ja muut eläimet. Heklalle olen myös yhdistänyt lähtöhajun antamisen jäljennostoon heti alusta alkaen, vaikka olisin tuonut koiran suoraan jäljen päälle ja osoitanut sen sille. Oikean jäljen valinta lähtöhajun perusteella otettiin mukaan harjoitteluun vasta kun pentu osasi sujuvasti jäljestää noin 80 metrin jälkeä kovalla alustalla. Toistaksi olemmekin tehneet vasta lyhyitä jälkiä ja keskittyneet jäljennostoon, koiran mielentilaan ja keskittymiseen jäljestämiseen ja esineiden ilmaisuun. Pituutta saa kyllä helposti lisättyä harjoitteluun sitten kun se tuntuu tarpeelliselta.

En kuitenkaan pidä purkkiradan harjoittelua täysin hyödyttömänä. Joillekin koirille, etenkin sellaisille joilla ei ole taustaa nenänkäyttöön eikä niitä ole siis pikkupennusta asti viritelty hajutyöskentelyyn, purkkirata voi olla hyvä tapa opettaa koira nuuskimaan ja analysoimaan hajuja. Useimmille ohjaajille purkkirata voi olla hyvä koulu koiran mielentilan vaikutuksesta hajutyöskentelyn onnistumiseen. Purkkiradalla on hyvä hajoitella rauhoittumista, mielentilan hallintaa ja opetella lukemaan koiran elekieltä: milloin se on keskittynyt? Haisteleeko se oikeasti? Miltä koirani näyttää, kun se etsii aktiivisesti?

Nyt tarkkana: ei pidä sekoittaa koulutusmenetelmää ja koulutuksen tavoitetta. Purkkirata on yksi koulutusmenetelmä, jonka tavoite on osaava tunnistusetsintäkoira. Koulutusmenetelmiä on varmasti muitakin ja tunnistusetsintäosaamisen lisääntyessä kokemusten ja siihen koulutettujen ihmisten ja koirien myötä koulutusmenetelmätkin varmasti muuttuvat ja lisääntyvät. Niin käy aina, mikään ei ole niin varmaa kuin se, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa opettaa koiralle jotakin. Toki on myös selvää, että on parempia ja huonompia tapoja. En vielä ole varma, kumpaan kategoriaan purkkirata päätyy, mutta purkkiradasta ei pitäisi tehdä liian suurta juttua eikä se ole edellytys osaavalle tunnistusetsintäkoiralle.

Tarvitseeko koiran ilmaista jäljellä olevat esineet?

Kaikkein tärkeintä on löytää jäljen tehnyt henkilö. On oikeastaan aivan samantekevää ajaako koiran jälkeä nenä maassa kiinni ja tismalleen ydinjälkeä pitkin, huiteleeko se muutaman metrin päässä jäljestä nenä ylhäällä vai seilaako se pitkin seinustoja ja maastonmuotoja etsien paikkoja, joiden hajumolekyylit ovat vahvimmin keräytyneet, jos koira toimintatavastaan riippumatta pystyy seuraamaan jälkeä sen oikeaan kulkusuuntaan erilasissa ympäristöissä, kaikilla alustoilla ja löytää sen päässä olevan ihmisen. Pelastuskoiran tulee tietenkin osata myös tarvittaessa vaihtaa jälkityöskentely ilmavainutyöskentelyksi, jos etsittävä on kiertänyt lenkkiä ja koiran nopein ja tarkoituksenmukaisin reitti etsittävän luo on ilmavainun perässä jälki hyläten. Koiran tulee myös osata jäljen hukattuaan etsiä se uudestaan ja jatkaa työskentelyä. Tämä koskee myös tilanteita, joissa etsittävä on vaikka kiivennyt aidan yli, kulkenut heikon jään poikki tms.  ja koiranohjaaja karttureineen päättää kiertää hankalan paikan ja nostaa jäljen uudestaan paremmasta paikasta.

Jos koira ei työskentele tarkasti ydinjäljellä, se todennäköisesti ei huomaa tai ilmaise ainakaan kaikkein pienimpiä esineitä jäljellä. Esineiden löytymättä jääminen on tuskin koskaan kriittistä, jos etsittävä löytyy. Esineen löytämisellä voi kuitenkin olla etsintöjen suuntaa ohjaava suuri merkitys niin kauan, kun etsittävä on edelleen kateissa. Varma tieto, että etsittävä on katoamisensa jälkeen ollut tietyssä paikassa, voi siirtää etsinnän painopistettä ja nopeuttaa etsittävän löytymistä, joskus jopa henkeäpelastavan paljon.

Varmasti jokaiselta koirakolta jää joskus esineitä löytymättä (tai ilmaisematta), mutta hyvän tunnistusjälkikoirakon pyrimys tulisi olla löytää myös kohdehenkilölle kuuluvat esineet. Lisäksi esineitä voi käyttää harjoiteltaessa koiran palkkaamiseen varmuudella suoraan jäljen päältä sekä ohjaajan mielenrauhan ylläpitämiseen ("Kato nyt se löysi esineen! Kyllä se työskentelee ja on hyvin jäljellä!"). Rauhallinen, luottavainen ohjaaja on edellytys, että koirankin mielentila on rauhallinen ja se pystyy työskentelemään parhaalla mahdollisella tavalla.

Usein kuulee sanottavan, että koiraa ei kiinnosta esineet tai koiralla on niin kiire eteenpäin jäljellä, että se jättää esineet ilmaisematta. Jäljestäminen onkin monelle koiralle itseään palkkaavaa toimintaa, koska jäljestäminen on jokaisen koiran geeneihin kirjoitettua lajityypillistä käyttäytymistä. Esineiden ilmaisu ohjaajalle taas ei ole koiralle lajityypillistä eikä esineen ilmaisu sinällään ole koiralle automaattisesti palkitsevaa. Esineistä täytyy siis tehdä koiran näkökulmasta kannattavia ja niille pitää luoda välillinen arvo: esineen tulee tarkoittaa koiralle mahdollisuutta siihen palkkioon, jota koira eniten haluaa. Palkkio voi olla ruokaa, ohjaajan kehut tai mahdollisuus jatkaa jäljestämistä. Esineiden etsiminen ja ilmaisu pitäisikin siis opettaa vahvaksi ja koiran kannalta mieluisaksi toiminnaksi aivan erillään jäljestämisestä ja yhdistää jäljelle vasta, kun koira oikeasti haluaa ilmaista esineitä. Jäljet voivat myös alkaa esineen löytämisellä ja jälkeä pääsee ajamaan vain, jos ilmaisee esineen ohjaajalle. Jos jäljestäminenon koiralle mieluisampaa kuin esineet, tulee olla tarkkana, ettei ikinä lopeta jäljenajoa esineelle. Esineen ilmaisu tarkoittaa aina jäljestämisen jatkumista, ei ikinä koiralle niin hirveän mieluisan toiminnan loppumista.

Jokainen koira syö. Useimmat koirat myös leikkivät. Yksikään hyvä pelastuskoira ei voi olla oikeasti hyvä pelastuskoira, jos se ei arvosta ohjaajaltaan tulevaa hyväksyntää. Koiranohjaajalla on siis käytettävissään valtavasti mahdollisuuksia ja palkkaustapoja, joilla esineistä tehdään koiran mielestä todella, todella ihania ja kannattavia. Koira, joka ei ilmaise esinettä sen havaittuaan on vain laiskan koiranohjaajan huonosti koulutettu koira. Peiliintuijottelu on tässäkin asiassa muokannut vahvasti mielipidettäni, sillä minulla oli vuosia koira, joka kyllä jäljesti, mutta vähät välitti jäljellä olevista esineistä. Tämän valtavan esineongelman korjasin viikossa (kun katsoin ensin sitä peiliä ja sitten otin itseäni niskasta kiinni), kun vain tein päivittäin useita esineilmaisutoistoja koirani mielestä parhaalla mahdollisella palkalla: ruualla, kehuilla ja jäljelle pääsemisellä. Nykyään minulla on koira, joka rakastaa jäljestämistä ja rakastaa esineiden ilmaisua ja se pysyy tarkasti ydinjäljellä, koska sieltä se esineet löytyvät.

Siitä, että pitääkö koiran kulkea ydinjälkeä vai ei en nyt tähän postaukseen lähde avautumaan. Se on ihan oman postauksensa arvoinen aihe.

Otteita luennoilta (Lennart Wetterholm)

Tämän viikonlopun luennot olivat pitkälti kertausta jo aiemmin läpikäytyihin aiheisiin. Toki jonkun verran uusiakin juttuja oli mukaan saatu, mutta jäin kyllä kaipaamaan selkeää etenemistä aiheessa. Kouluttajakoulutus lähenee loppuaan ja toukokuussa on viimeinen lähiviikonloppu. Olemme päässeet hyvään alkuun tunnistusjälkikoirien koulutuksen perusteissa. Siitä on kuitenkin vielä todella pitkä matka toimivaan tunnistusjälkikoiraan tai tunnistusetsintään käyttökelpoisena etsintämuotona tosielämässä. Koirien kouluttaminen on työlästä, vaatii toistoja ja etenee omaan tahtiinsa, joten on itsestään selvää että kurssin kestäessä syksystä kevääsään ei valmiita koirakoita saada tehtyä. Kuitenkin koulutuksen jatkuvuuden kannalta olisi tärkeää saada edes teoriatietoa siitä, miten harjoittelua jatketaan koirakoiden edistyessä. Pelastuskoiraliitto, kurssin osallistujan ja kurssin kouluttajat ovat panostaneet tähän koulutukseen paljon, sekä ajallisesti että rahallisesti. Jatkuvuus ja asian eteneminen olisi tärkeää. Toivottavasti koulutus ei jää keväällä tähän, vaan jonkunlainen jatko saadaan aikaiseksi ja lisää oppia miten tästä eteenpäin on tarjolla.

Mutta muutama juttu luennoilta, kertausta nämäkin ainakin osittain, mutta ihminen oppii kertaamalla ihan kuten koirakin toistoista.

- Helppo jälki ei tarkoita mahdollisimman tuoretta jälkeä. Tuoreella jäljellä leijailee paljon hajua ilmassa ja maassa oleva jälki koostuu suuresta määrästä erilaisia molekyylejä. Jäljen vanhetessa kevyemmät ja pienemmät molekyylit tuppaavat "kulumaan" pois ja jäljelle jää suhteessa enemmän juuri jäljentekijän ominaishajun muodostavia molekyylejä (tähän olisin kaivannut jotain viitettä, että onko todellakin tämä näin vai onko asiassa vähän oiottu mutkia, jotta se olisi helpompaa selittää maallikollekin). Joka tapauksessa on käytännön kokemuksien perusteella havaittu, että liian tuoreilla jäljillä harjoitellut koira saattaa kiinnittyä vääriin molekyyleihin, kuten vaatteista putoaviin kuituihin, eikä henkilön ominaishajuun. Tämän seurauksena koira ei pysty tekemään oikeanlaista hajuerottelua, jos sen seuraama jälki sekoittuu samanlaiseen vaatteeseen pukeutuneen ihmisen jälkeen.

- Koiran kiinnittymistä oikeaan lähtöhajuun voi ja tulisi testata ennen jäljestämisen aloittamista. Koiralle voidaan tarjota muutamaa esinettä, joista yksi vastaa lähtöhajua ja kaksi muuta on häiriöinä. Jos koira osaa valita oikean esineen, koiranohjaaja tietää varmuudella, että koira on saanut lähtöhajusta riittävän informaation, jotta se pystyy etsimään oikean jäljen. Samalla koira saa kohdehenkilön hajusta enemmän toistoja, kun se nuuskii lähtöhajun lisäksi myös kontrolliesinettä. Saman hajun nuuskimisen toistaminen vie etsittävän hajun nopeasti lyhytkestoisesta muistista koiran "työmuistiin", jolloin koira pystyy etsimään hajua pidemmän aikaa ilman että se "unohtaa" millaista hajua se on hakemassa. Tästä syystä koira kannattaa myös opettaa ilmaisemaan esineet pitämällä kuonoa kiinni esineessä pitkään. Koira hengittää kyllä kuonokosketuksen aikanakin ja samalla kerää tarvittavaa informaatiota kohdehenkilön hajusta aivoihinsa.

- Jälkikoiran opettamisessa ja myöhemmin jäljestäessä tärkeää on koiran ja ohjaajan suhde, koirakon mielentila työskennellessä, ohjaajan koiranlukutaito ja koiran motivaatio jälkityöskentelyyn. Jos koiralla ja ohjaajalla on hyvä, tasapainoinen suhde, koira arvostaa ohjaajalta saamaansa sosiaalista palkkaa (kehuja) ja koiraa voidaan palkita hyvästä työskentelystä jatkuvasti ilman, että työskentely katkeaa. Ruoka- ja lelupalkkauksessa koiran työskentely katkeaa lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi jokaikisellä palkkauskerralla. Koiranohjaajan tulee harjoitella koiranlukutaitoaan erilaisissa ympäristöissä ja säätiloissa ajamalla jälkiä, joista ohjaaja varmuudella tietää, mistä jälki menee. Silloin ohjaaja pystyy seuraamaan tarkasti miltä oma koira näyttää kun se on tarkasti jäljellä, varma toiminnastaan tai jäljestäminen on epävarmaa ja haparoivaa, koira hukkaa jäljen tai menettää mielenkiintonsa tehtävään.

- Operantilla koulutuksellakin on erilaisia suuntauksia. Puhtaimmillaan operantti koulutus taitaa olla sheippaamista, jossa koiraa kouluttava henkilö on mahdollisimman passiivinen ja koiran odotetaan tarjoavan toimintaa, josta naksuttelemalla halutun toiminnan suuntaisesta toiminnasta hiljalleen muokataan koiran käytös kohti toivottua käytöstä. Koira on oppimistilanteessa aktiivinen toimija, joka saa tarjota mahdollisimman paljon erilaisia asioita ja sitä palkitaan tiheään tahtiin myös sellaisesta toiminnasta, joka ei vielä ole haluttua toimintaa, mutta josta kouluttaja uskoo pääsevänsä muokkaamaan toimintaa lähemmäs ja lähemmäs haluttua päämäärää. Moni pelkästään operantisti sheippaamalla koulutettu koira on innokas tarjoamaan erilaista toimintaa, mutta saattaa olla huono lopettamaan tarjoamista. Koiralle voi olla vaikea saada haluttua ideaalisuoritusta pysyväksi, sillä kouluttajan kyky ajoittaa äänimerkki ja sitä seuraava palkkio täsmälleen aina samanlaiseen (ideaali)suoritukseen on yleensä puutteellinen. Koira saa jatkuvasti palkinnon hieman eri asiasta, jolloin koira jatkuvasti tarjoaa myös hieman eri asioita. Toki ihannemaailmassa kouluttaja olisi niin taitava, että tätä ongelmaa ei synny!

Tunnistusetsintäkoiran tai pelastuskoiran ylipäänsä halutaan kuitenkin tekevän tarkalleen aina samalla tavalla tiettyä asiaa. Sen ei haluta tarjoavan mitään vaihtoehtoista mallia, vaan sen tulisi tehdä aina, joka kerta, kaikissa olosuhteissa ja häiriöissä, vain yhdellä ja tietyllä tavalla. Tämän takia Lennart kannustaa houkuttelemaan koiralta mahdollisimman nopeasti oikea toiminta ja sitten palkitsemaan koiraa vain oikeasta toiminnasta, ei "vähän sinne päin". Koiraa myös huijataan tekemään väärin, jolloin siltä otetaan pois palkinnon mahdollisuus. Tämän jälkeen tarjotaan taas koiralle mahdollisuus tehdä oikein ja sitä palkitaan ruhtinaallisesti. Koira oppii, että tekemällä asia aina samalla tavalla häiriöistä huolimatta, se saa palkkionsa. Koiraa opetetaan oppimaan ihan perusharjoituksilla, kuten katsekontaktin pitämisellä. Koiran ja ohjaajan ymmärrettyä oppimisen ja tekemisen idea, samat suuntaviivat siirretään hajuerottelu- ja jälkiharjoitteluun.

Lennart käyttää myös paljon apuvälineitä ei-toivotun käytöksen karsimiseen. Jos koira yrittää ottaa esineitä suuhun, esineet voidaan laittaa ritilän alle. Koira pääsee edelleen nuuskimaan esineitä, mutta se ei pysty tekemään väärin eli ottamaan esinettä suuhunsa, ja se on helpompi (vähän hitaammankin ohjaajan) palkita esineen nuuskimisesta. Riittävän monen toiston jälkeen apuväline toki jätetään pois, mutta koira on jo oppinut tietyn toimintatavan ja todennäköisesti toistaa sitä, onhan siitä saanut palkkion joka kerta tähänkin mennessä!

- Minietsintä on koulutusmenetelmä, jossa koiraa opetetaan "labrassa" eli sisätiloissa suorittamaan etsinnän aloitus aina samalla tavalla. Harjoitus sopii myös koiran mielentilan harjoittamiseen. Etsimään pääsee vain, kun koira on rauhallinen ja keskittynyt. Harjoitukseen tarvitaan pienehkö laatikko, joka on täytetty hiekalla, sekä joku etsittävä esine, vaikka 1x1cm nahanpalanen. Laatikon koko riippuu koiran koosta: chihuahualle riittää iPadin kuljetuskotelo, bordercollielle 40x40cm laatikko, saksanpaimenkoiralle vaikkapa toreilla nähtävä marjalaatikko. Hiekkaa on laatikon pohjalla muutaman sentin kerros. Koiralle halutaan opettaa, että kun sitä pyydetään etsimään, se aloittaa työskentelyn aina heti suoraan edestään (eli laatikon etureunasta) ja etenee rauhallisesti kunnes löytää haluamansa. Kun koira oppii hakemaan aina rauhallisesti, keskittyneesti ja heti luvan saatuaan, se myös lähtee etsimään jälkeä heti suoraan edestään, ei kymmenen, sadan tai viidensadan metrin päästä. Moni hyväkin jälkikoira kompuroi jäljennostoissa, jos se lähtee jäljennostoon liian kiihtyneessä mielentilassa ja koiran odotusarvo jäljen löytymisestä on vasta jonkun matkan päästä. Oikea etsintätapa on helpompaa opettaa omassa keittiössä hiekkalaatikkoleikillä, kuin tekemällä aina ulkona maastossa jäljennostoharjoituksia. Lennart on ollut mukana kouluttamassa miinakoiria. Lienee aika kuumottavaa lähteä miinakenttää raivaamaan, jos ei voi olla varma, että koira todellakin aloittaa etsinnän heti kun sitä pyydetään.

Laatikkoleikin alkuharjoittelussa koira saa nähdä, kun ohjaaja asettaa esineen laatikon etureunaan. Koira palkitaan kiinnostuksesta esineeseen. Tätä toistetaan useita kertoja, liikutellen esinettä laatikon etureunassa. Samalla voidaan opettaa esineilmaisua eli pitkäkestoista nenäkosketusta esineeseen. Seuraavaksi esine laitetaan laatikkoon ilman että koira näkee sen asettamista. Vähitellen esinettä aletaan haudata hieman hiekan sekaan, jolloin koira ei vahingossakaan voi etsiä silmällään vaan se joutuu takuuvarmasti nuuskimaan. Koira on toistojen myötä oppinut, että esine on aina laatikon etureunassa ja etsii aina luvan saatuaan vain ja tarkasti laatikon etureunaa. Sitten koira yllätetään: esine onkin laatikon keskellä, piilotettuna hiekkaan. Koira aloittaa taas etsimään laatikon etureunasta, joka on tähän asti tuottanut sen kannalta kannattavan tuloksen eli löydön ja palkkion. Koiranohjaaja kehuu eli palkkaa koiraa sosiaalisesti laatikon etureunan nuuskimisesta, eli etsinnän aloitamisesta. Koira todennäköisesti laajentaa etsintäaluetta kunnes löytää esineen (ja saa palkkion) oma-aloitteisesti, mutta jos näin ei käy, voi ohjaaja avustaa olemalla itse kiinnostunut laatikossa etenemisestä "nuuskimalla" ja ohjaamalla kädellä näyttämällä. Tässä korostuu miten tärkeää on, että koira ei ole fiksoitunut härkkimään ohjaajan käsiä makupalan toivossa, vaan se osaa keskittyä nuuskimiseen. Seuraavaksi palataan taas siihen, että esine on laatikon etureunassa. Muutaman toiston jälkeen esine voidaan taas siirtää muualle laatikkoon. Tarkoitus on, että koira aloittaa aina tarkan työskentelyn laatikon etureunasta ja etenee rauhallisesti eteenpäin kunnes löytää esineen. Koiraa kehutaan oikeasta etsintämallista.

Myöhemmin sama harjoitus viedään ulos. Koiralle tehdään laatikkoleikistä tutuksi käyneet kuviot, eli koira voidaan esimerkiksi pyytää istumaan, sille "piirretään" ilmaan laatikon ulkoreunat, jonka jälkeen se saa etsiä. Ulkona koira pyydetään istumaan, sille "piirretään" ilmaan halutun etsittävän alueen "reunat" ja koira saa etsiä kuvitteellisesta laatikosta samanlaisen esineen. Harjoitus toimii mielentilaharjoitteluna ja nenänkäyttöharjoitelluna. Koira voidaan myös opettaa, että aina ennen tietynlaista etsintää, se etsii kuvitteellisesta laatikosta eli maasta tietyn esineen. Koiralle nahkalapun etsiminen voi siis tarkoittaa, että seuraavaksi lähdetään etsimään jälkeä lähtöhajulla, patruunahylsyn etsiminen voi tarkoittaa, että lähdetään etsimään loukkaantunutta peuraa ja koiralta haisevan kangaslapun etsiminen voi tarkoittaa, että jäljestetään kadonnutta lemmikkikoiraa.

En ole itse vielä ehtinyt kokeilemaan laatikkoleikkiä ja miten se vaikuttaa mihinkään, mutta eiköhän tästä aiheesta kuulla vielä jatkossakin. Harjoitus vaikuttaa hauskalta ja toiminee myös koirien aktivointina kiireisenä päivänä, vaikka (purkkiradan tavoin) suhtaudun tähänkin vain yhtenä koulutusmenetelmänä, enkä ole vakuuttunut että tämä on täysin välttämätön vaihe tunnistusetsintäkoiran koulutuksessa.

Lennart ja hiekkalaatikot, vain koira puuttuu
20150314_133320.jpg

Kumpanakin päivänä teimme myös käytännön harjotuksia Lennartin ja Ilkan johdolla. Lauantaina Lennartin ryhmä teki pururadan varteen jäljet, jotka alkoivat lähtöhajun ottamisen kontrolloinnilla eli esinevalinnalla. Jäljet kulkivat pururadan kumpaakin laitaa ja ristesivät pururadan yli useampaan otteeseen. Esinevalinnan jälkeen jäljennostopaikalle tehtiin myös muutama tarkoituksellinen harhajälki. Luontaisia harhajälkiä syntyi jatkuvasti, koska kauniin sään innoittamat kaarinalaiset kävelivät, hölkkäsivät, pyöräilivät ja ulkoiluttivat koiriaan pururadalla.

Otin Katlan tähän harjoitukseen. Eli valitsi hyvin oikean esineen, mutta jäljestäminen oli jostain syystä todella epävarmaa. Kyllä se koko jäljen selvitti, mutta se ei ollut ollenkaan oma itsensä, tasaisen varma höyryveturi. Jäinkin miettimään, että olemme viime aikoina tehneet paljon esineitä jäljillä, joten hämmentyiköhän se kun nyt jäljellä ei ollut esineitä ollenkaan? Koiraa tuntemattomien sivustaseuraajien silmissä jäljestäminen ei varmaankaan ollut ollenkaan niin huonoa kuin miltä se itsestäni tuntui.

Seuraavaksi vaihdoimme Ilkan ryhmään. Aiheena oli alustanvaihdot eli suunnittelimme jäljet, jotka kulkivat vuoroin asfaltilla, vuoroin nurmikolla ja soralla. Paikkana oli pikkutaajaman keskusta kaupan ja koulun ympärillä. Häiriöitä oli taas mukavasti kulkijoiden ja liikenteen muodossa. Jäljelle sai laittaa oman halun mukaan pieniä esineitä. Ryhmämme suoritukset olivat opettavaista ja vaihtelevaa seurattavaa. Koska meille jäi vielä hieman aikaa ennen päivällistä, pyysin yhtä ryhmäläistäni tallaamaan Heklallekin jäljen kävelytien laitaan. Se sai suoran pätkän n. 80 metriä kävelytien vartta ja metallisia pikkuesineitä noin 10 metrin välein. Annoin lähtöhajun ja päästin Heksun melkein suoraan jäljelle. Nopeasti se löysikin jäljen ja melko pian ekan esineen. Ensimmäiseltä esineeltä eteenpäin sen jäljestys oli oppikirjamaista menoa: se tassutti rauhallisesti nenä maassa menemään tarkalleen jälkeä pitkin välittämättä yhtään ohikulkijoista ja pysähtyi kuin tatti jokaiselle esineelle, nenä liimattuna esineeseen. Vain hulluna viuhtova häntä paljasti miten innoissaan se oli. Alustana oli asfalttia ja koko talven katupölyt. Ihan näki, miten pienet pölypilvet pöllähtelivät sieraimista koiran nuuskiessa. Todella haastava ja raskas alusta koiralle siis!

Päivällisen jälkeen pidimme vielä päivän purkutilaisuuden ja vaikka olin jo äärimmäisen tyytyväinen Heksun jäljestämiseen ihan vain itsekseni, niin yhtään ei harmittanut, että Ilkka kehui vielä julkisesti nähneensä "päivän parhaan suorituksen" puolivuotiaalta pennulta, joka vain tykitti menemään ja kaikesta näkee, millaisia tuloksia voi saada kun tekee asiat alusta asti hyvin.

Sunnuntaina jatkoimme heti aamusta käytännön harjoituksia. Aiheena Ilkan kanssa oli edelleen alustan vaihdot. Ympäristönä ravirata ja kävelytiet sen lähellä. Kävelytie osoittautui hankalaksi, kun liian innokkaat ohikulkijat poimivat esineitämme pois koko ajan. Alustanvaihdot muodostuivat kävelytien asfaltista ja sen reunanurmikosta, tai ravirataa ympäröivästä harjoitusradasta (hiekka) ja nurmikosta. Valitsin Katlalle raviradan ja nurmikon, koska edellisellä kerralla ravirata ja hiekka oli sille täysin ylitsepääsemätön alusta eikä jäljestämisestä tullut mitään.

Tällä kertaa jäljestäminen sujui paremmalla keskittymisellä ja koiralla oli koko ajan veto eteenpäin. Osa esineistäkin löytyi eikä ohi vilahtelevat hevoset kärryineen olleet ongelma. Haasteeksi muodostui, että Kattis jäljesti sinikkäästi 70cm sivussa jäljestä ihan koko ajan. Vain muutaman esineen kohdalla se korjasi esineelle eli ydinjäljelle, ja sitten se veti taas tasaisesti saman verran sivuun, riippumatta oliko jälki hiekalla vai nurmikolla. Sen työskentely oli kuitenkin varmaa ja keskittynyttä, joten jäimme pohtimaan mikä sai sen jäljestämään juuri tuon verran ydinjäljen sivussa aivan koko matkan (n. 100m). Aamu lämpeni juuri kun teimme jäljet, joten jälki tallattiin jäiselle alustalle, mutta ajettiin alustan ollessa jo sula ja vetinen. Maasto vietti hieman ojaan päin ja tuuli painoi samaan suuntaan. Ehkä jäljen haju kulkeutui parissa tunnissa veden ja tuulen mukana juuri sen 70cm alavirtaan? Vaikea sanoa, mutta kiinnostava ilmiö joka tapauksessa!

Jälkiä tallaamassa eli autistit aamukävelyllä20150315_100039.jpg

Saimme taas hyvän oppitunnin suunnittelun tärkeydestä. Olimme mielestämme tosi nohevia kun suunnittelimme kuka tallaa millekin koiralle jäljen ja mihin. Pieleenhän se meni, kun tajusimme vasta ekan koiran lähtiessä ajamaan jälkeään, että sen ohjaaja oli tehnyt toiselle koirakolle tarkoitetun jäljen samalle kävelytienpätkälle, jossa hän nyt kulkee koiransa kanssa. Vaikka jäljet eivät menneetkään aivan päällekkäin, niin kyllähän parin metrin säteellä oleva tuoreempi saman kohdehenkilön jälki on koiralle "oikea ratkaisu", joten se jälki jäi sitten käyttämättä. Onneksi Hermanni oli tallannut Katlalle niin pitkän jäljen, että saatoimme jakaa sen kahteen pätkään ja saimme siis kaikille koirille harjoitukset aikaiseksi. Hekla ei osallistunut, koska jokaisella on periaatteessa kurssilla vain yksi koira mukana. Minä olen vähän huijannut soluttautumalla pienen ja söpön pennun kanssa mukaan ja olen tosi kivasti saanut treenata molempia koiria jonkun verran. Iso kiitos muille kurssilaisille tästä mahdollisuudesta!

Aamupäivä jatkui "hiihtostadionin" takana pururadan varressa Lennartin harjoituksella. Teimme treenin, jossa koira saa lähtöhajun, valitsee oikean esineen, ajaa jälkeä ja jäljen päällä on kaksi harhajälkeä, jotka eroavat jäljestä n. 10 metrin päässä. Oikea jälki jatkuu vielä n. 10 metriä ja lopussa on esine, josta koira voidaan palkata. Harjoituksessa käytettiin apuna ritilää, jonka alla kontrolliesineet olivat. Tämä ei tietenkään ole kaikille koirille tarpeen, vaan ne osaavat ilmaista kauniisti oikean esineen ottamatta sitä suuhun, kaapimatta tassuillaan tms. Tarkoitus on kuitenkin opetella erilaisia mahdollisuuksia välttää ongelmia jos sellaisia on, joten kaikki koirat käyttivät ritilää (ihmisten) opetusmielessä. Jäljet merkattiin kuitunauhan pätkillä, ja jälkien erkaantumiskohta ja esineen paikka merkattiin myös, jotta ohjaaja voi olla varma, että on oikealla jäljellä.

Hmm, häiriöesineet uupuvat vielä20150315_112543.jpg

Harjoitus aloitettiin niin, että avustaja pitää koiraa liinasta ja ohjaaja menee osoittamaan kiinnostusta oikeaan kohde-esineeseen. Ohjaaja nuuskii esinettä, juttelee sille ihastuneesti ja osoittaa näin sivusta seuraavalle koiralleen, että esine on ihan huippujuttu. Koiralle annetaan lähtöhaju ja se saa nuuskia esineitä. Se palkataan heti kiinnostuksesta kohde-esineeseen. Samalla harjoitellaan pitkäkestoista kiinnostusta esineeseen, eli ohjaaja ihastelee esinettä ja yrittää kehua ja palkata kun koira pitää kuonoaan esineen päällä.

Anja antaa Sergeille lähtöhajun, Hermanni avustaa20150315_120850.jpg

20150315_120908.jpg

Oikean esineen valinnan jälkeen koiraa pyydetään jäljestämään. Esineiltä lähtee suoraan eteenpäin jälki, jossa kohdehenkilö ja kaksi häiriöhenkilöä ovat kulkeneet peräjälkeen täsmälleen samaa "polkua" pitkin. Noin kymmenen metri jälkeen häriöhenkilöt kaartavat sivuille ja poistuvat. Koirakko jatkaa kohdehenkilön jälkeä kunnes tulee esineelle, jossa taas palkataan ja harjoitellaan pitkäkestoista kiinnostusta esineeseen.

20150315_121034.jpg

Harhajälkien erkaantumiskohta oli merkitty, jotta ohjaaja osaa auttaa koiraansa, mikäli se aikoo lähteä väärälle jäljelle. Koiralle voidaan antaa virhesignaali eli sanallinen apu, joka tarkoittaa "ei palkan mahdollisuutta", tai voidaan vain pysäyttää se liinasta ja odottaa, että se vaihtaa oikealle jäljelle, jolloin kehutaan ja jatketaan jäljestämistä. Jäljestäminen tehdään lyhyellä liinalla, jotta koira ei ehdi seilata kuin yhden tai kahden askeleen verran, ennenkuin sen väärään toimintaan ehditään puuttua.

Hermanni ihastelee esineitä, Onnimanni ihmettelee isännän touhua ja Anja avustaa20150315_114355.jpg

Onnimanni on muuten lapinporokoira, Pihlajamäen Onnimanni. Koulutukseen osallistujista kolmella on porokoiria ja sattumalta osuimme kaikki samaan pienryhmään!

Hekla pääsi osallistumaan tähän harjoitukseen. Se oli loistava. Se oli vähän turhan kiihkeästi kiinnostunut, kun ihastelin esineitä, mutta keskittyi hyvin lähtöhajun ottamiseen ja kävi tarjolla olleet esineet tasaisesti läpi vasemmalta oikealle. Osuttuaan oikeanpuolimmaiseen eli kohdehenkilön esineeseen, se jäi paikoilleen ja painoi nenäänsä ritilään niin että kirsu meni ihan kurttuun. Ihastelimme hetken esinettä ja sen jälkeen se sujuvasti nosti elämänsä ensimmäisen metsäjäljen ja ajoi sitä harhoista piittaamatta esineelle asti, vaikka maasto oli vähän hankala ylämäki täynnä puskaa ja varvikkoa. Esinekin ilmaistiin taas kuonokosketuksella. Ihan aina ei treenit mene näin hienosti kuin tänä viikonloppuna, mutta tällä kertaa Heksu todellakin loisti.

Tämä harjoitus oli hauska ja esinevalinnalla ja lyhyillä jäljillä saadaan monta toistoa hajuerottelusta ja jäljennostosta helposti. Oma treeniryhmäni pääseekin tekemään näitä harjoituksia nyt muutaman kerran.

Sunnuntai jatkui lounaan jälkeen vielä luokkatiloissa. Kävimme läpi viikonlopun aikana syntyneitä ajatuksia, ideoita tulevaa (?) koejärjestelmää varten, pohdimme miten tunnistusjälkikouluttajakoulutus jatkuisi kesän jälkeen jne. Paljon asiaa kahdessa päivässä pureskeltavaksi! Minua harmitti koko ajan vähän se, että melkein kaikki kurssilaiset ovat lähdössä pääsiäisenä Ruotsiin HundCampukselle treenaamaan muutamaksi päiväksi. Minä en saanut pääsiäistä vapaaksi töistä, joten joudun taas tyytymään vuorotyöläisen kohtaloon ja olen töissä silloin "kun kaikki on vapaalla".

Toukokuussa sitten vielä kerran viikonlopuksi Kaarinaan. Pitäisi kai olla vain tosi onnellinen siitä, että olen sentään saanut kaikki nämä viikonloput järjestettyä töistä vapaaksi.