Eilisen riekkurälläyspäivän vastapainoksi päätin tänään keskittyä elämysten hankintaan. Iltapäivällä pakkasin siis Katlan autoon ja hurautin läheiselle ratsastuskoululle katsomaan hevosia. Heti autosta päästyään Katla vaikutti jännittyneeltä. Se nuuhki outoja hajuja tarkkaan ja hartaasti. Yleinen tohotus vei kuitenkin voiton siihen asti, että pääsimme tallipihan keskelle. Siinä Katla tuntui yhtäkkiä tajuavan, mistä omituinen haju on peräisin: ympärillä, ihan joka puolella, oli valtavia, siis täysin käsittämättömän suuria, hirvittäviä olentoja, jotka pärskivät ja örisivät. Niiden jättiläismäisen jalat tumahtelivat maahan kuin tuomiopäivän enteet. Tummat silmät olivat kuin pimeät aukot suoraan tuonpuoleiseen. Hitaasti ja hyvin varovaisesti Katlan häntä laski kippuraltaan ja Katla perääntyi viereeni ja istahti kenkäni viereen. Siinä se sitten himmaili ja tuijotti ympärilleen silmät selällään hyvin tarkkaavaisena. Aikamme ihmeteltyämme söimme pari raksua (niin kamalaa ei mikään ole, etteikö ruoka maistuisi...) ja kaappasin Katlan kainaloon ja menimme talliin sisälle katselemaan lisää niitä hirviöitä. (Mun suureksi mielenliikutuksekseni lemppariponini 90-luvulta jolloin kävin ko. tallilla ratsastustunneilla oli vielä elossa ja hyvissä voimissa.) Sylissä Katla retkotti rentona kuten yleensäkin, ja sai osakseen ihastelua tallitytöiltä. Penneli on tosiaan kasvanut, enkä jaksa sitä ihan loputtomasti enää kantaa, joten kävimme välillä kävelyllä kentän laitaa ja maneesissa kurkkimassa paria ratsukkoa. Tässä vaiheessa Katlan normaali rämäpäinen uteliaisuus vei voiton ja häntä vispasi taas kippurassa, pienet esteet kuten portaat ja katsomon penkit oli tehty valloitettaviksi ja hevosia pystyi katselemaan aidan takaa lähinnä kiinnostuneesti. Teimme vielä uuden kierroksen tallissa (sylissä, toki - ihan hevostenkin viihtyvyyden takia) ja katselimme sitten pihalla tunnille valmistautuvia ratsukoita. Katla katseli kaikkea hyvin tarkkaavaisena ja rauhallisen oloisena, ja loikki iloisena tuulessa lentävien lehtien perässä.

Tästä hirviöhevosten hyökkäyksestä selvittyämme päätin ottaa härkää sarvista ja selättää pahimman painajaiseni, jonka kohtaamista olin lykännyt kuluneet viikot. Soitin äidilleni ja sanoin, että me tullaan nyt käymään, ei saa huutaa eikä meuhkata. Ensimmäisen vartin verran vierailusta keskustelumme oli hieman katkonaista, kun äidin piti vähän väliä muistuttaa itseään, että ei saa huutaa eikä meuhkata... Lopulta äiti nikotellen myöntyi, että omapa on asianne ja onhan pentu ihan sievä ja kiltti (parin tunnin etukäteisväsyttäminen auttoi asiaa kummasti). Tutkittuaan alakerran Katla nukahti olohuoneen lattialle ja keskustelu kääntyi mökkeilyyn ja pyhäinpäivään ja koin saaneeni synninpäästön (tai ainakin anteeksiannon ja armahduksen, kunhan muistan katua ahkerasti ja maksaa kolehtini eli käydä katsomassa isoisää, haravoida mummolan piha, auttaa laituritalkoissa ja olla jurputtamatta jouluna yhtään mistään).

Kaikenkaikkiaan siis onnistunut saldo yhdelle päivälle. Eipä tarvitse pelätä hevosten eikä äidin kohtaamista, kun on Katlan kanssa liikenteessä.

Katla harjoittelee kissanäyttelyitä varten
1012750.jpg