Flopa täytti syyskuussa kolme ja on selvästi aikuistunut. Olin ajatellut, että menen sen kanssa kisaamaan taas pitkän tauon jälkeen, kunhan pennut lähtevän maailmalle. Sen sijaan menin paketoimaan käteni kipsiin, enkä uskalla treenata Floran kanssa, kun en pysty juoksemaan täysillä, saatika ohjaamaan koiran kannalta reilulla tavalla eli edes sen verran selkeästi kuin yleensäkin. Olen siis antanut Floran rallatella Robinin kanssa treeneissä ja itse harrastanut mielenterveysagilityä hitaan ja tasavarman Katlan kanssa.

Flo kävi syksyllä omien viikkotreenien lisäksi muutaman kerran Nina Mannerin treeneissä, kerran ajelin sen kanssa Saloon Janita Leinosen yksärille, ja kaksi kertaa meitä on käynyt kaitsemassa Anna Orenius. [*edit:  Unohdin Caloanderin Jennan. Huipputreenit!] Kaikki sellaisia kouluttajia, että joka kerta jää jotain ohjaajalle käteen. Mun osaamisessa olisi vielä valovuosien verran parannettavaa. Koirakin tarvitsee vielä itsevarmuutta monessa asiassa. Ilahduttavaa on kuitenkin ollut huomata, että sellaiset asiat, jotka vielä vuosi sitten olisivat olleet Flopan kanssa täysi mahdottomuus tai ainakin sulaa hulluutta yrittää, saattavat nyt onnistua ihan tuosta vaan. Se on oikeasti matkalla ihan hyvään suuntaan. Ja niin olen minäkin, jos viitsin vielä jatkaa agilityä.

Siinäpä se suurin mutta. En edelleenkään ole varma haluanko jatkaa agilityä nykyisessä seurassani, tai haluanko ylipäänsä jatkaa agilityä ollenkaan. Agility on hauskaa, mutta niin on moni muukin koiraharrastus, joihin saan aikani ja rahani uppoamaan.

Flopan agility alkaa olla vaiheessa, jossa se on nautittavaa. Ei täydellistä, ei kovin usein edes hyvää, mutta siinä on yhteistyötä ja iloa ja tehty pohjatyö alkaa vihdoin maksaa itseään takaisin. On harmi, että juuri kun olisin eniten tarvinnut taustatukea ja hyvää koulutusta, jotta pääsisin eteenpäin, putosin pois tavoitteellisen koulutuksen piiristä. Tietysti olen korvannut seuran treenit oman huippukivan pikku treeniporukan treeneillä ja noilla ulkopuolisilla valmennuksilla ja saan niistä paljon, mutta tunnen seisovani risteyksessä. Mihin tästä?

Jos Flopsanilta kysytään, niin agilitykentälle tietysti. Flora rakastaa agilityä. Harmi, ettei se oikein yksinään riitä motivaattoriksi mulle.

P.S.

Katla jää agilitystä eläkkeelle hiljalleen. Se on 8-vuotias, raskasrakenteinen, 45cm korkea maksikoira. Kolmosten kisoissa rimat ovat 60-65cm korkeudella ja radat teknisesti vaativia, täynnä jyrkkiä käännöksiä. Se on mille tahansa koiralle hyvin raskasta, saatika tuollaiselle käpylehmälle. Katlan kanssa tiedän mihin se pystyy, osaan suunnitella radoille ohjaukset sille sopiviksi ja ehdin minne haluankin (lähinnä siksi, että se on niin hidas). Nyt vain fiilistellään, tehdään treeneissä vähän matalampia hyppyjä ja katsellaan josko jotkut kisat vielä huvikseen kävisimme. Mitään tavoitteita en sille enää aseta. Haluan pitää Katlan terveenä ja ehjänä vielä mahdollisimman pitkään, joten säästellään sitten tässä kohtaa.

Fauna täyttää huhtikuussa 11 vuotta. Tämä talvi lienee sen viimeinen kausi viikkotreeneissä. Faunan kohdalla tunnen lähinnä vain lievää hämmästystä ja kiitollisuutta: mielettömän hieno koira, joka vain paranee vanhetessaan! Lähtökohtana oli "koira, jota ei pysty kouluttamaan" ja lopputuloksena se kaukaisimmaltakin tuntunut tavoite saavutettuna, eli nollaratoja kolmosissa. Ei ehkä kovin ihmeelliseltä tuntuva saavutus tavallisen agilityharrastajan silmissä, mutta ota ite vinttikoira ja kouluta paremmin. (Ja Flora on jo nyt parempi kuin Fauna.)

Pikkuheksu käy alkeiskoulua Robinin kanssa. Perusjuttuja, iloa ja vauhtia. Kujakepit. Ehkä joskus edistytäänkin, tai sitten ei. Mitä väliä.