Minä en osaa juosta suoraan. En ainakaan, jos katson jonnekin muualle kuin suoraan eteenpäin. Agilityssä olisi olennaista katsoa myös niitä esteitä ja etenkin sitä koiraa, joten lopputulos on että juoksen vähän minne sattuu ja seurauksena koirakin menee vähän minne sattuu, ellei onnistu arvailemaan mun sekavan ohjauksen perimmäistä tarkoitusta. Katlasta onkin vuosien varrella kehittynyt tosi hyvä arvailemaan mitä mä tarkoitan, silloinkin kun ohjaus on kaikkea muuta kuin selkää ja oikea-aikaista.
Olen nyt kahdella peräkkäisellä viikolla käynyt Kaarinassa Janita Leinosen koulutuksessa Katlan ja Floran kanssa. Janita on kouluttajana juuri sitä mitä hyvältä kouluttajalta haluan: tarkka, vaativa, näkee ongelmakohdat, mutta on kannustava ja löytää aina jotain hyvääkin epätoivoisestakin suorituksesta. Kävin edellisen kerran Janitalla vajaa vuosi sitten kesällä Kattiksen kanssa. Silloin sain ahaa-elämyksen liittyen ohjausvalintoihin ja radanlukuun pidempinä kokonaisuuksina. Joskus on hyödyksi matkustaa vähän kauemmaskin, jotta tajuaa asian joka on ollut edessään koko ajan.
Kummallakin koulutuskerralla olen myös huomannut, että mun koirat osaa paljon enemmän kuin mitä mä uskon ja mun pitäisi rohkeasti käyttää monipuolisemmin eri ohjaustapoja niiden kanssa. Katla lähtee tosi hienosti vastakäännöksiin ja sylkkärehin, jos mä vaan olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ohjaan selvästi. Oikeastaan se lähtee vähän epäselvempiinkin huitomisiin suorastaan kiusallisen kiltisti. Jopa Floo suoriutui vastakäännöksestä kuin olisi niitä ikänsä tehnyt. Joko joku käy salaa kouluttamassa mun koiria, tai sitten mun ohjaus on kaikesta huolimatta parantunut ja muuttunut koiralle selkeämmäksi. Jotkut asiat myös olen osannut junnukoiran kanssa tehdä alusta lähtien toisin. Janitakin naureskeli, että olen selvästi panostanut kontakteihin Flopsanin kanssa: Kattiksella on herran haltuun -kontaktit jotka räiskitään tuurilla tai sitten ei, Flo tekee pedantit 2on2off-pysäytykset kovastakin vauhdista.
Robin ja Fauna on myös treenanneet ahkerasti ja olivat jälkimmäisellä Janitakäynnillä mukana. Fauna esitteli parasta osaamistaan ja teki aivan älyttömän hienoakin pätkää. Faunan kanssa korostuu miten ohjauksen pitää tulla a-jois-sa, muuten se tekee aivan hurjan pitkiä kaarroksia tai ehtii valumaan väärien esteiden taakse. Fauna on myös herkkis hermostumaan, jos ohjaaja töpeksii ja hermoilee itse. Faunan ja Robinin treenaamisen seuraaminen on mulle tosi hyödyllistä, koska Florassa on niin paljon samaa kuin Faunassa, ja joudunkin Flon kanssa opettelemaan ihan erilaista ohjaustyyliä Katlan kanssa juoksemiseen verrattuna. Olisi hienoa, jos pystyisit ennakoimaan pahimmat sudenkuopat enkä tyrisi ihan kaikkea kun yritän kalibroida ohjaustani Floralle sopivammaksi.
Vertailua vuoden takaisieen tilanteeseen. Onko kaikesta tästä treenaamisesta ollut mitään hyötyä?
Minä
Hyvää: Ollen oppinut liikkumaan ja uskallan irrota koirasta, en saattele tassusta pitäen joka esteelle. Oma vauhti on parantunut. Ohjaukset eivät ole enää ihan aina niin törkeästi myöhässä. Satunnaisesti osaan lukea rataa niin, että pystyn suunnittelemaan sujuvaa etenemistä useiden esteiden verran.
Huonoa: Varmistelen liikaa enkä luota, että koira hoitaa oman osuutensa. Jätän koiran selän taakse enkä katso sitä. En pidä kontaktia koiraan kun se laskeutuu hypyltä/tulee putkesta/on juuri suorittamassa edellistä estettä, jolloin syntyy sekunnin murto-osan katkos ja koira ehtii arpoa mihin sen pitäisi olla menossa. En aina hahmota mitä ohjauksia kannattaisi missäkin kohdassa käyttää ja turvaudun "tuttuihin ja turvallisiin" ohjauksiin silloinkin, kun ne ovat huono vaihtoehto. Tarvitsen rohkeutta astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle!
Toivotonta: Juoksulinjat. En hahmota mihin suuntaan olen milloinkin juoksemassa, jolloin koirakin etenee kuin serpentiinirulla mun epämääräisen huojumisen tahdissa. Mun pitäisi opetella rataantutustumisessa katsomaan mitä mä näen sivusilmällä, kun olen oikealla linjalla ja pysymään siinä sitten kun suoritan rataa.
Unohtelen radan. Miten hemmetissä voi olla niin ylivoimaisen vaikeaa muistaa parinkymmenen esteen suoritusjärjestys?
Katla
Hyvää: Se lähtee mihin tahansa ohjaukseen mukaan ihan oikein, jos vaan ohjaan oikein. Pujottelun suoritusvarmuus on parantunut huimasti ja se kestää mun puolenvaihdot, etäisyyden oton ja hakee umpikulman luotettavasti ja avokulmiakin jo huomattavasti paremmin.
Huonoa: En osaa säädellä koiran virettä ja hakea maksimaalista vauhtia. Joskus kulkee, joskus ei. Syy on varmasti osittain mun ohjauksen puutteissa, koiran on vaikea kulkea jos se ei tiedä mihin pitäisi mennä. Mä turhaudun jos se ei juokse vaan pompahtelee, ja mun kontaktinpito tippuu. Sellainen raivokas palo agilityyn puuttuu, mutta sitä Katlalle tuskin millään saa rakennettuakaan.
Toivotonta: Kontaktit. Ne menee, jos ohjaan ihan kiinni esteessä. Kai tämä olisi koulutettavissa alusta asti kokonaan uudelle käytökselle, mutta entä jos mä en vaan jaksa?
Flora
Hyvää: Kontaktit (keinua ei vielä osaa, mutta puomi ja A on aika jees!).Suunta kohti itsenäistä pujottelua (kestää jo puolenvaihdot keppien alkupuolella ja ohjaajan temponvaihdot ja sivuetäisyyttä useamman metrin).
Huonoa: Keskittymiskyky ja sen puute. Nuori, epävarma koira, joka ehtii huomaamaan vaikka mitä ja se millisekunti kun mun yhteys koiraan pätkäisee riittää ja Flo sinkaisee jonnekin maata kiertävälle radalle ihan omiin juttuihinsa. Tarvitsemme paljon harjoittelua kasvavassa häiriössä ja mun täytyy skarpata kontaktinpidon ja oikean ajoituksen suhteen: jos Flo tietää koko ajan minne seuraavaksi, se ei ehdi puuhastella omiaan.
Toivotonta: Vielä en tuomitse mitään toivottomaksi, kun Flormiitilla on ikää 1,5v. Nuoruus on toivoa täynnä!
Koirien esteosaamisen vahvistaminen on helppoa ja voin tehdä sitä vapaatreenivuoroilla pieninä pätkinä. Myös pieniä tekniikkaharjoituksia voin tehdä omin avuin. Näihin tarvitsisin kyllä enemmän suunnitelmallisuutta (kuten kaikkeen treenaamiseeni, lajista riippumatta...) Pitäisikin ottaa oikein ajatuksella tehtäväksi suunnitella erilaisia juuri nyt mulle tärkeitä harjoituksia vino pino ja lähteä toteuttamaan niitä aina kun mahdollista.
Suurempi ja haastavampi suo on oppia lukemaan rataa paremmin ja näkemään mitkä on ne parhaat mahdolliset ohjauskuviot (ja uskaltaa toteuttaa ne koiran kanssa!), nähdä linja jota mun pitäisi liikkua ja miten pystyn hahmottamaan sen linjan silloinkin, kun yritän pitää yhden silmän koirassa ja toisen menosuunnassa ja kolmannen esteissä etten törmää niihin... Osaan jo kohtuullisesti hahmottaa mikä olisi koiralle paras linja ja missä vaiheessa sen pitäisi ennakoida jo seuraavaa suuntaa ja miten tämä pitää sille ohjauksessa kertoa, mutta mun omat linjat eivät tue tätä ollenkaan!
Täytyy siis yrittää päästä tekemän ratatreeniä (vaikeampaa ratatreeniä kuin monesti mun ohjatuissa treeneissä nyt on). Videoida omia ratasuorituksiani, jotta näen konkreettisesti mikä meni pieleen. Käydä katsomassa kisoissa niitä oikeasti osaavia ja miettiä mitä, miksi, miten ja milloin he tekevät.
Kaikkein tärkein juttu on kuitenkin, että mun pitäisi muistaa, että agility on hauskaa. Sen lisäksi, että mä olen paska ohjaaja ja mun koirat ei ole mitään potentiaalisia agilitymultitsampiooneja ja mä turhaudun kun kisat on aina yhtä epätoivoista räveltämistä surkeilla tuloksilla, agility on kuitenkin hauskaa. Se on mun ja koirien suhdetta vahvistavaa, koiran hallittavuutta parantavaa ja koiralle palkitsevaa toimintaa yhdessä, minä ja mun suloiset sesseni. Toivottavasti joku kajauttaa mua lekalla päähän ja käskee treenitauolle siinä vaiheessa, kun treenaaminen on enemmän ahdistavaa kuin hauskaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.