Olin aikoja sitten pyytänyt vapaaksi marraskuun toisen viikonlopun tunnistusjälkikouluttajien viikonlopputapaamista varten. Käden murtuminen vähän sotki kuvioita ja jouduin hetken miettimään lähdenkö sittenkään, kun epäilytti pystynkö yksikätisenä tekemään mitään. Totesin kuitenkin pian, että kotona lojuminen ei sovi mulle vaan parissa päivässä lahoaa pää, joten parempi kai reissussa tekemättä mitään kuin kotona tekemättä mitään? Ihana seurakaverini Ressu lupautui kuskiksi, joten perjantai-iltapäivällä pakkauduimme Ressun autoon ja matkasimme Teuvalle. Hetken mietittiin, että onkohan paras mahdollinen ajatus tunkea toisilleen vieraat narttukoirat takakontissa olevaan häkkiin ja toivottaa että pärjäilkää, mutta hyvin ne pikkufifit Roa ja Hekla siellä matkustivat. Keskittyivät kai olemaan aktiivisesti huomaamatta toisiaan.
 

Perillä oli tarjolla ruokaa, hyvää seuraa ja vähän seuraavan päivän suunnittelua. Mitään erityistä aihetta tai tavoitetta viikonlopulle ei ollut, joka sopi mulle hyvin. Halusinkin lähinnä etsiskellä muiden pelastuskoiratreenien jalkoihin jäänyttä motivaatiotani jäljestämiseen.

Lauantaina aloitin ajamalla lyhyen (n. 50m) suoran ja tuoreen (1h) jäljen hiekalla. Esineitä oli tiuhaan. Ei tuoreita harhoja. Heksu meni vanhasta muistista ilman mitään häröilyjä. Tästä innostuneena suunnittelimme Roalle ja Heklalle iltapäiväksi vähän pidemmät jäljet laskettelukeskuksen kupeeseen. Jäljet menivät sorakentän poikki, pururadan yli, ojan yli, hiekkapengertä pitkin, takaisin pururadalle ja sen reunaa vielä jonkun matkaa. Jälkien yli tehtiin muutama tarkoituksellinen harha, jotka olivat samalla parin muun koiran jäljet. Jäljellä oli pari esinettä (kokoluokkaa kolikko). Sää oli aika ihanteellinen, pari astetta plussalla, kosteaa, vain kevyt tuuli, muutama sadepisara.

Kävimme syömässä Terhin järjestämän mahtavan lounaan, joten jäljet ehtivät hautua useamman tunnin. Sitten vaan ajamaan. Eka suora meni ongelmitta. Pururadan ylitykseen osuimme samaa aikaaa kahden sauvakävelijän kanssa. Jouduin pysäyttämään hetkeksi odottamaan ja jatkoimme sitten, ei haitannut. Ojan ylitys, kulma ja hiekkapenger hienosti. Toinen kulma ok. Viimeisellä pätkällä joka oli pururadalla, oli pientä hapuilua, mutta loppuun asti mentiin. Ei hassumpaa.

Käytin tilaisuutta hyväksi ja pyysin Heklalle vieraampia ihmisiä myös haukuttamaan sitä. Samalla tuli vähän suunnittelematta häivytettyä purkkivihje, kun ei ollut purkkia mukana. Haukkuihan se.

Kävin vielä tallaamassa viikonlopun toiselle porokoiralle yön yli hautumaan jäljen uimarannalle. Vastineeksi koiranohjaaja toki tallasi Heklalle vastaavan pätkän. Ilta meni mukavasti syöden ja hengaillen, yökin ensimmäistä rauhallisemmin (samassa mökissä kuusi toisilleen vierasta koiraa...  kyllähän meidän pikkutytöt nukkui kiltisti kainalossa, mutta jotkut muut hieman ääntelivät välillä). Aamulla tarjolla oli siis 16h vanha jälki, jonka yli oli kulkenut ties kuinka monta ihmistä illalla ja aamulla, koiranulkoiluttajia ja jäniksiäkin jälkien perusteella... Vähän epäilytti, että noinkohan tästä mitään tulee. Lähtöhajun avulla nousi oikea jälki ja kyllä siitä jälki tuli. Esineetkin löytyivät. Olin aidosti hämmästynyt ja ilahtunut.

Sunnuntaille tehtiin vielä pari haukkutreeniä ja lyhyt suora jäljenpätkä jossa oli kaksi tuoretta harhaa välillä samansuuntaisesti päällä ja välillä rinnalla. Heklaa selvästi väsytti jo ja sen oli vaikea keskittyä. Hitaasti kuitenkin koko pätkä loppuun asti, vaikka ei pitkä ollutkaan. Onneksi. Palkinnoksi Heksu pääsi rallaamaaan vapaana nuoren bordercolliepojan kanssa. Vähänkö teineillä oli kivaa!

Hyvä viikonloppu. Oli ilahduttavaa nähdä, että kaikki viime talvena tehty työ oli tallessa ja koira kyllä osaa jäljestää ja erotella oman jälkensä harhojen seasta. Nyt kun vaan saisi tämän käden taas siihen kuntoon, että pääsee auton rattiin, pitää taas talveksi järjestää jälkitreenejä.