Lupasin Katlalle viedä sen 10-vuotissynttärilahjaksi Lappiin. Vähän rimaa hipoen kohteeksi valikoitui Riisitunturi Posiolla. Onhan se Lapissa, vaikkakin vain hilkulla. Ajankohtana oli mun jälkimmäinen kesälomapätkäni toinen viikko, joka osui mukavasti myös Heksun ja mun synttäreille. Lähdimme siis kolmestaan kolmen yön taktiikalla tutustumaan Riisitunturiin ja viettämään synttäreitä.
Tavaraa on aina liikaa. Tai siltä se tuntuu kun katselee vuorta, jonka on kerännyt esille ja joka pitäisi saada työnnettyä kaikki yhteen rinkkaan ja kaiken lisäksi tietysti vielä kannettua mukanaan. Jälkikäteen analysoituna pakkaamiseni oli melko onnistunut, "ylimääräistä" eli tällä reissulla tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa oli lähinnä hätätilanteiden varalta otetut ensiaputarvikkeet, yksi lisävaatekerros, vara-akku otsalamppuun ja yhden päivän ruuat. Nämä on kuitenkin asioita, jotka haluan aina pitää mukana siltä varalta, että reissu ei menekään kuten olin suunnitellut.
Rinkka on kyllä kumma kapistus. Se nielaisee mahdottomaltakin näyttävän tavaramäärä yleensä aika vaivattomasti. Varmaankin yhtä mahdottomalta näyttää kun yritän kammeta pakkausta selkääni, mutta yhtä kummallista ehkä, sekin yleensä onnistuu.
Lähdin ajamaan aamusta ja parin pysähdyksen taktiikalla olin myöhään iltapäivällä perillä Kirintövaaran parkkipaikalla. Aikomukseni oli joko kävellä siitä Riisitunturin parkkikselle ja sitten keksiä miten pääsen takaisin omalle autolleni (taksilla tai joku ystävällinen, jonka kyytiin voisin liftata?) tai vaihtoehtoisesti kävellä jonnekin, takaisin, siirtää autoa ja sitten kävellä taas jonnekin ja takaisin. Kuten huomaa, olen erinomaisen hyvä tekemään tarkkoja reissusuunnitelmia ja vielä parempi pysymään niissä. Kaverini ovatkin rakastavasti nimenneet mun reissut Katastrofimatkoiksi, koska mikään ei ikinä kuitenkaan mene kuten suunniteltiin. Parempi siis olla suunnittelematta liikoja ja mennä fiilispohjalta.
Noin viisi minuuttia ekan kuvan ottamisen jälkeen alkoi sataa ja sitä jatkuikin sitten seuraavat kolme päivää käytännössä taukoamatta. Hetkittäin sade laimeni pieneksi tihutukseksi tai jopa vain erittäin sakeaksi ja märäksi ilmaksi, välillä satoi kaatamalla. Joka tapauksessa reissun teemaksi nousi sade, sen sietäminen ja sateen piteleminen.
Koska kello oli jo paljon, olin syönyt huonosti päivän aikana, olin ensimmäistä kertaa ihan yksin pidemällä reissulla, olin vieraassa paikassa ja minulla oli vain huono kartta (alatteko ymmärtää sen Katastrofimatkat?) niin aikomukseni oli kävellä vain lähimälle nuotipaikalle ja jäädä siihen yksi. Lähin paikka osoittautui kuopaksi märän suon laidalla ja siellä oli hyttysiä enemmän kuin happimolekyylejä. Sadekin vain innostui, joten paikka ei todellakaan houkutellut pysähtymään. Pikaisen tilanteen analysoinnin jälkeen päätin pistää tassua toisen eteen ja kirittää itseni Ahmatuvan autiotuvalle.
Heksu Kirintövaaralla. Sadekin on helpottanut hetkeksi
Ahmatupaan sai Metsähallituksen Luontoon.fi-sivuston tietojen mukaan viedä koirankin sisään. Vasta aamulla huomasin, että tupakirjassa taas koirat kiellettiin. Tiedä sitten kumpi on oikeassa, mutta yhtä kaikki minä ja porokoirat nukuimme mukavasti tuvassa kaminan lämmössä kuunnellen sateen ropinaa kattoon. Toki olin varautunut telttailemaan koko reissun, jos tuvalla olisi ollut muita ihmisiä, jotka eivät koiria olisi sisään halunneet. Pimeä, kaatosade ja tarjolla ollut sisätila kuitenkin kallisti mukavuuksien pariin.
Ahmatuvalla
Seuraavat kaksi päivää kuluivat sateessa, vuoroin kävellen rinnesoita ylös ja alas, vuoroin pidellen sadetta aina kun osuin sopivalle laavulle.
Yöksi jäin Liittolammin laavulle pikkuruiseen telttaani. Jälkikäteen olisin ollut fiksu, jos olisin viritellyt sen keittokatokseen edes vähän sateen suojaan. Teltta piti kyllä yön yli meidät kuivana, mutta kun koko seuraavana päivänä sade ei tauonnut eikä ollut tuulen virettäkään, epätoivoiset yritykseni kuivattaa sitä ennen pakkaamista olivat melko tuloksettomia. Vietinkin hitaan päivän hengaillen laavulla lukien kirjaa ja katselin kun koirat nukkuivat makuupussissaan.
Liittolampi
Synttärityttö Heksu täytti kolme vuotta ja sai lahjaksi puruluun. Se oli tosin joutunut itse kantamaan puruluunsa - kuten myös äitinsä puruluun ja kaikki koirien ruuat - mukanaan. Ostin Heksulle Hurtta-merkkiset reput vähän ennen reissua ja parin koekävelyn jälkeen totesin ne kelvollisiksi. Hekla sai sherpakoiran tittelin ja joutuu vastedes kantamaan koirien eväät retkillämme.
Onnea Heksu!
Tuttavani oli kehunut kovasti Best Friend -merkkisiä permetriinillä kyllästettyjä ötökkäsuojahuiveja. Hänen kokemuksensa mukaan ne selvästi karkoittivat sekä punkkeja että muita ikäviä verenimijöitä koiran kanssa retkeillessä. Huivit eivät olleet poskettoman kalliit, joten ostin tytöille kokeeksi sellaiset. Jatkuvan sateen takia hyttysistä ei ollut ihan tolkuttomasti kiusaa tällä reissulla, joten on vaikea arvioida auttoivatko huivit oikeasti. Ainakin ne kastuivat siinä missä kaikki muukin, eivätkä kuivuneet missään vaiheessa.
Myöhäisen lähdön takia olin liikkeellä vielä kun hämärä laskeutui. Muutama kilometri ennen seuraavaa määränpäätäni koirat alkoivat käyttäytyä oudosti. Ne pysähtyivät, nuuskivat ilmaa ja kuuntelivat hyvin tarkasti. Kummallakin oli häkilät pystyssä ja ne olivat aivan hiiren hiljaa. Totesin, että on hirmu hyvä hetki alkaa kovaäänisesti juttelemaan koirille siitä montako kilometriä matkaa on jäljellä, mitä tänään syödään iltapalaksi (toivottavasti ei minua), laitetaanko märkä teltta vai nukutaanko laavussa ja lopulta kun koirat vähän rauhoittuivat, uskaltauduin jatkamaan matkaa eteenpäin. Aloin laulamaan ensimmäistä mieleen pulpahtanutta laulua:
Metsän poikaa tahdon olla,
sankar' jylhän kuusiston
(tähän asti ihan ok, eikö?)
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii käyn,
ja maailma unholaan jääköön.
(No voi paska, ehdottomasti väärä ajatus just nyt.)
Arvoitukseksi jää mikä otus sai koirat niin varautuneiksi, mutta ehkä parempi niin. Olin ennen reissua lukenut aivan liian monta blogikirjoitusta kohtaamisista karhujen kanssa juuri näissä maisemissa, että vähän vähempikin säikyttely olisi riittänyt mulle.
Yllättävän hyvä vegepussi
Näin reissun aikana yhden ihmisen ja se tapahtui jossain Riisitunturin länsireunalla. Varovaisesti vilkutimme etäältä ja jatkoimme omiin suuntiimme. Sateisessa säässä oli ehkä puolensakin.
Riisitunturia ovat monet kehuneet kauniiksi ja olin odottanut näkeväni mahtavia maisemia. Näin lähinnä sankkaa sumua ja likomärän polun.
Huipulla!
Ikkunalampi
Kurvasin vielä Riisitunturin autiotuvalle syömään viimeiset eväät ja pitelemään hetken sadetta. Ihan kuin sillä enää olisi ollut väliä, kaikki oli jo märkää mikä kastuakseen oli. Ihme kyllä, makuupussit ja mun vaatteet (päällimmäistä goretex-kerrosta lukuunottamatta) oli jokseenkin kuivat. Istuin autiotuvan rappusilla katsellen pieniä sammakoita, jotka hyppelivät pitkin pihaa. Ne ilmeisesti nauttivat säästä täysin sammakonrinnoin.
Otin elämäni ekan selfien
Parkkipaikalla piti ottaa vielä perinteeksi käynyt kansallispuistopinna-kuva. Koirat saivat hoitaa poseeraamispuolen.
Märkä reissu, mutta tulipahan tehtyä. Aurinkokin alkoi pilkistellä siinä kohtaa kun olin takaisin autollani. Ensimmäiseksi yksinvaelluskokemukseksi Riisitunturi oli ihan hyvä valinta. Hyvin merkityt reitit, hyvät tulipaikat ja laavut (sekä kaksi autiotupaa etenkin niille, joilla ei ole mukanaan karvaisia kavereita). Kävelymatkat kannattaa pitää kohtuullisina, sillä maasto - etenkin rinkan kanssa ja sateessa - oli aika rankkaa. Täällä viettää helposti yhdestä kolmeenkin yötä, etenkin jos vähän kiertelee ja nautiskelee, eikä vain suorita kävelyä. Ei minusta tainnut kuitenkaan tulla intohimoista yksinvaeltajaa. En missään kohtaa kokenut, ettenkö pärjäisi yksinkin, mutta mukavampihan se olisi jutella jollekin sellaiselle, joka vastaa muutakin kun vuh ja kostean kuonon tökkäisyllä.
Toisaalta enhän minä ollutkaan yksin, kun mulla oli mukanani mun parhaat ystäväni.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.