Syyskuulle osui yksi yhteinen vapaa viikonloppu, jonka päätimme käyttää kansallispuistopinnojen keräilyyn. Kohteeksi valikoitui Saaristomeren kansallispuisto ja sen ainokainen isompi saari, jolle pääsi vielä syyskuussa reittialuksella. Örön saari on ollut sata vuotta suljettuna linnakesaarena alkujaan Venäjän armeijan ja sittemmin itsenäisen Suomen puolustusvoimien käytössä. Se avautui retkeilijöille vasta vuoden 2015 alusta, jolloin saaren hallinta siirti Metsähallitukselle ja saari liitettiin osaksi Saaristomeren kansallispuistoa. Ensimmäiset maihinnousseet olivat neljä melojaa, jotka rantautuivat heti uudenvuodenpäivänä talvista Itämerta uhmaten.
Tällä kertaa mukaan reissuun lähtivät vain porokoirat ja Flora, muorikoirien jäädessä kissan kanssa kotiin tuttujen hoitajien hemmoteltaviksi.
Reittialus Vitharun Örön saarelle lähtee Kasnäsistä
Matka Örölle kestää noin kolme varttia, jonka aikana voi nauttia laivalla myytävät pullakahvit ja ihailla kaunista saaristomaisemaa. Myös rekkuset ovat tervetulleita lautan salonkiin. Nuorimpana ja hyväkuntoisimpana Hekla oli jälleen vastuussa koirien ruokahuollosta ja kantoi repuissaan niiden viikonlopun eväät ja ruokakupit.
Nykyään Öröllä on suurehko huvivenesatama ja monenlaisia palveluita retkeilijöille majoitustiloista ravintolaan ja pieni kauppakin löytyy. Kesäkaudella Örö onkin vilkas retkikohde, mutta myrskyä lupailevana syyskuisena viikonloppuna lautalla oli meidän lisäksi vain muutama matkustaja, suurin osa palveluista oli jo kiinni ja telttailualueella ei koko viikonloppuna ollut meidän lisäksemme ketään muita. Saimme hieman kummallisia katseita kun kerroimme nukkuvamme mielummin teltassa kuin hotellissa.
Saari ei ole kovin suuri. Etelä-pohjoissuunnassa vain muutaman kilometrin, joten eksymään täällä tuskin pääsee. Reitit ovat hyvin merkattuja ja opasteita löytyi sopivista paikoista. Saaren itälaidasta suurehko alue on aidattu maisemanennallistamistöissä olevalle ylämaankarjalle ja lampaille, joten itäreunan merkattu reitti jäi meiltä kulkematta. Laitumelle ei saanut mennä koirien kanssa.
Saavuimme Örölle vasta hämärän jo laskeutuessa, joten etsimme ensi töiksemme leirintäalueen ja pistimme teltan pystyyn. Telttailu on kiellettyä muualla kuin merkityllä leirintäpaikalla, joten vaihtoehtoja majoittumispaikaksi ei tarvinnut pohdiskella. Leirintäalue on hieman kummallinen paikka: muutaman hylätyn talon välissä oleva vanhoja mäntyjä kasvava pihamaa. Talon seinässä oli juomavesihana ja kentän toisella laidalla puucee ja suurehko ruokailukatos pöytineen ja penkkeineen. Pistimme teltan mahdollisimman syrjään alueen laidalle. Päivällistä laitoimme pilkko pimeässä rantakalliolla ihaillen tähtikirkasta taivasta vailla hajavalon häivääkään missään.
Aamu valkeni tuulisena ja taivaalla ajelehti suuria repaleisia pilvilauttoja. Säätiedotuksen uhkailemaan kaatosateeseen verrattuna sää oli siis mitä mainioin! Aamupalan jälkeen teimme pikaisen suunnitelman päiväksi ja päätimme jättää teltan paikoilleen ja suurimman osan tavaroista sinne. Tuskinpa kukaan niitä veisi lähestulkoon autiolta saarelta keskellä päivää. Otimme lounaseväät mukaan ja lähdimme tutustumaan saareen.
Leirintäalueen portinpieliä koristivat vähän epätavallisemmat koristeet - enkä tarkoita nyt noita koiria
Otimme suunnaksi pohjoiskärjen. Saaren kaksi päätietä (siis ne kaksi ainoaa varsinaista tietä) on nimetty varsin omaperäisesti. Lieneekö sotilashuumoria? Osa tiestä oli päällystetty mukulakivillä, joita opastaulun mukaan oli rakentamassa mm. venäläisten sotavankeja, turkkilaisia kivitöihin erikoistuneita miehiä ja muita varmasti työstään nauttineita "vapaaehtoisia".
Saariston asutuksen hiivittua ja karjatalouden loputtua useimmat ulkosaariston saaret ovat metsittyneet huomattavasti. Samalla katoaa viimeisetkin harvinaiseksi käyneet perinnebiotoopit ja saariston paahdeniityt. Örön ennallistamistöissä luonnon monimuotoisuutta yritetään ylläpitää mm. laiduntamalla, kaatamalla pusikkoa ja hyvin pienialaisilla kaskipoltoilla.
Suomi-Skotlanti tuijotuskilpailu kahden perinnerodun välillä päättyi tasapeliin
Suurin osa vanhoista merilinnoitukseen kuuluneista rakenteista on vielä tallella, ja toisin kuin monissa matkailukohteissa niitä ei ollut aidattu ja suljettu kokonaan. Saari olikin keltaisenaan varoituskylttejä vaarallisista rakenteista, putoamisvaaroista, sortumavaaroista ja ylipäänsä suorasukaisia vihjeitä, että jos menet tänne ja loukkaannut niin oma vika. Ja mehän menimme!
Pohjoiskärjen linnoituksista on jäljellä vain osa. Tuuli yltyi ja taivaalle kertyi uhkaavan näköisiä pilvimassoja.
Yritimme saada koirat poseeraamaan pohjoiskärjen kallioilla, mutta tuuli niin että sekä koirat että kuvaajat meinasivat lentää mereen. Alkoi vihmoa vettä, joten päätimme etsiytyä hetkeksi sateensuojaan odottelemaan pahimman rintaman ohimenoa.
Löysimme tämän miellyttävän kuivan, mutta jokseenkin kolkon majoitustilan, jossa oli mukava mussuttaa pähkinöitä ja odotella sateen laantumista. Vanhana rauniokoirana Katla oli aivan innoissaan ja tutki tarkasti kaikki rakennelmien sopet jokseenkin varmana siitä, että kun riittävän kauan etsii niin jostain varmasti löytyy piiloutunut maalihenkilö! Katlan harmiksi ketään ei löytynyt koko päivänä ja se joutui tyytymään mun repustani kaivelemiin makupaloihin.
Säänhaltijat olivat meille varsin suopeina, ja noin vartin rankkasateen jälkeen taivas alkoi jälleen kirkastua. Pahin rintama meni Örön ohi lännestä ja me saimme koko päivänä niskaamme vain sen ihan reunan pudottelemat kuurot. Jatkoimme länsirantaa takaisin etelän suuntaan tutkien kaikki matkanvarrelle osuneet rakennelmat ja tuijotellen vaahtopäistä merta.
Heksun mielestä maihinnousueste ei ole edes hidaste
Paahdeniittyjen lisäksi merenranta tarjoaa biologille paljon josta innostua, kuten tämä merikaali. Flora ei ollut ihan niin innostunut kuin me ihmiset, mutta suostui makupalapalkalla mittakaavaksi kuvaan.
Kun tähyilee etelä-lounaaseen niin seuraava maa-alue taitaa olla Puolan rannikko.
Parkour-Heksun mielestä Örö oli aivan mahtava paikka. Tarjolla oli toinen toistaan mielenkiintoisempia kiipeilypaikkoja ja kerrankin sitä ei kielletty alvariinsa vaan annettiin toteuttaa parkourtaipumuksiaan niin paljon kuin huvitti. Pomminkestäviksi suunnitellut rakennelmat kun tuskin kärsivät viisitoistakiloisen koiran pompahtelusta.
Suurehkosta juoksuhautarakennelmasta kuvaan mahtui vain toinen pääty. Kävimme seikkailemassa noin puoliväliin asti, mutta mahassa murisi ja lounas kutsui, joten palasimme leirintäalueen keittokatokselle pitämään ruokailutaukoa ja odottelemaan seuraavaa sadekuuroa niskaamme.
Sitä ei ikinä tullut. Sen sijaan sää alkoikin kirkastumaan ja iltaa kohden aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta. Ruokaa kylläkin saimme, ja siinä tyytyväisinä keitellessämme jälkiruokakahveja näimme jopa muutaman ihmisenkin. Ihan yksin emme sentään saarella olleet, vaikka koko aamupäivän saimme kulkea ihan rauhassa.
Elämänohjeita
Länsirannalla oli toimintakuntoinen tykkipatteri, tämä suljettu pömpeli ja tutka-asema. Arvoitukseksi jäi mitä tässä pömpelissä tapahtuu.
Koirien iloksi saaressa oli muistona vanhasta asutuksesta erilaisia marjapensaita, vadelmaa, viinimarjoja ja karviaisia. Niitä oli mukava popsia suoraan puskasta. Kahvipannu on jäänyt Lukutuvan eli sotilaskodin raunioille.
Tutka-asema
Eteläkärjessä ihmettelimme pariin rakennukseen tehtyä taidenäyttelyä sekä aurinkopaneeleilla toimivilla sähköillä valaistuja pommisuojia, jossa oli uudehkon näköiset laverit. Naureskelimme, että voimmekin tulla yöksi betonibunkkeriin jos telttamme on lentänyt puolenpäivän myrskytuulen puuskissa mereen.
Riippusiltakin hohteli vielä uutuuttaan. Silta huojahteli tuulessa melkoisesti, mutta onneksi meidän rutinoituneet retkikoirat suhtautuivat tähän asiaan lähinnä olankohautuksella.
Heksu ja Flora tuijottavat tutka-aseman katolla pyörivää tutkaa
Lampsimme takaisin teltalle kuuden jälkeen. Pikaisella kartan tutkailulla totesin, että onnistuimme kiemurtelemaan ympäri saarta melkein kolmentoista kilometrin verran, joka on melkoinen suoritus näin pienellä saarella. Levittäydyimme taas samalle rantakalliolle syömään ja ihailemaan kirkastunutta iltaa ja auringon kultaamia pilviä. Telttakin oli tallella, eikä ollut joutunut tuulen tai pitkäkyntisten viemäksi.
Olin varannut säätiedotusta tuijoteltuani paluumatkan aikaisempaan kahdesta vaihtoehdosta. Nyt kun sää olikin ennakoitua parempi, olisi ollut ihan mukavaa jäädä vielä päiväksi saarelle, mutta hyvin ehti yhdessäkin päivässä nähdä kaiken olennaisen. Aamukahvin jälkeen ei enää ehkä ihan niin pirteä retkikuntamme pakkasi varusteet rinkkoihin ja lähti kohti lauttarantaa.
Örön "kylää", joka koostuu noin kymmenestä punaisesta rakennuksesta, muutamasta omenapuusta ja yhdestä tiestä.
Aurinko paistoi ja oli yllättävän lämmintä syyskuuksi, joten kiipesimme laivan takakannelle katselemaan maisemia paluumatkan ajaksi.
Suomen saaristo antoi parastaan, kun joutsenet, haahkat, merimetsot ja merikotkakin näyttäytyivät sinisellä merellä ja taivaalla. Örö osoittautui aivan mainioksi viikonlopun retkikohteeksi, jonne pääsee melko helposti ja niille, jotka eivät nauti Trangialla keitetystä pussiruuasta ja telttaöistä on muitakin vaihtoehtoja tallella. Hiljaisuutta ja rauhaa kaipaavien kannattanee jättää kesäkausi väliin ja lähteä tutustumaan saareen joko heti keväästä (jolloin saari tosin saattaa kuhista kevätmuuttoa seuraavia lintuharrastajia) tai vasta syksyllä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.