Idariporukka kokoontui perjantaina 27.3. pimeään ja sateiseen metsään. Välillä mä kyllä ihmettelen, onko koiraharrastuksessa mitään järjen hiventäkään. En tosin kovin usein. Teimme kaikille koirille kolme samanlaista jäljenpätkää (paitsi Katlalle kaksi, koska alkoi laiskottaa). Tallasimme ensin kaikki jäljet niin ne ehtivät sopivasti vanhentua samalla. Harjoitus oli suoraan edellisen tunnistusjälkikouluttajakoulutuslähiviikonlopun repertuaarista: lähtöhaju, oikean hajun valinta kolmeasta käyttöesineestä (1 kohdehenkilön, 2 muuta), ja sitten jäljennosto suoraan esineeltä. Jäljen päällä kulki myös kaksi harhajälkeä, jotka n. 15m jälkeen erkanivat ja koiran piti valita jatkaa oikeaa jälkeä. Noin 10m päässä oli vielä yksi esine, johon harjoitus lopetettiin. Samanlaisia harjoituksia tehtiin useampi peräkkäin, jotta koirat saivat toistoja. Kertaus on opintojen äiti koirillekin.

Kaikki koirat olivat aivan loistavia! Rhookin, jolla on ollut ongelmia ymmärtää jäljestämisen idea, oli täysin keskittynyt, nenä maassa ja kulki jäljellä kuin juna. Alustana metsämaasto on toki koiralle helpompi kuin asfaltti. Heklalle metsä tosin osoittautui vaikeaksi, koska se on tehnyt metsässä vain hakua. Se olisi halunnut huidella nenä ylhäällä ja haki esineiden hajun ilmavainulla kosteassa, tyynessä säässä. Ekan jäljenpätkän jälkeen sekin rauhoittui ja tuntui tajuavan, että nenän laittaminen maahan kannattaa.

Hauska harjoitus ja ohjaajatkin suoriutuivat hyvin, vaikka sainkin vähän epäuskoisia ilmeitä kun selitin, miten ensin ohjaaja käy juttelemassa oikealle tarkistusesineelle ja sen jälkeen ohjaaja nuuskii itse lähtöhajua. Tämän tarkoituksena oli nostaa esineiden arvoa ja mielenkiintoa koiralle, kun ohjaajakin on niistä kiinnostunut. Ihana ryhmä, koska homman piilokamerahenkisyydestä huolimatta kaikki juttelivat innokkaasti melkein nenä maassa esineille ja nuuskivat lumoutuneena lähtöhajupussukoita. Kylläpä vaan kiinnosti koiriakin, että mikä se on mun Ihmisen mielestä noin siistiä.

Tyyne, Hekla ja Katla maaliskuun alussa Pellossapp-Hekla-Tyyne-Katla.jpg

Tämän viikon idaritreenit jäivät pääsiäisen jalkoihin, mutta kävin kepon kanssa tekemässä omille koirille asfalttijäljet Nummelan koulun pihalle. Kävimme nimittäin siinä naapurustossa katsomassa pienenpieniä sorderpollieita ja porokoirat olivat mukana hengailemassa Nummelan koirapuistossa (siis A:n aidatulla pihamaalla) vähän isomman sorderpollien Sukan kanssa. Katlan jälki kulki asfaltilta soratielle ja soratien reunaa. Muutamaa haparointia lukuunottamatta koko matka (n 150m) oli hyvää ja intensiivistä työskentelyä. Esineinä oli pieniä metalliprikkoja, jotka kaikki löytyivät.

Heksun jälki oli asfalttia ja kivilaatoitusta suoraan koulun pääoven edessä. Heklalla oli vähän keskittymisongelmia, koska koulun ikkunoissa oli tuijottavia pieniä porokoiria. Hämmästyttävää! Esineet kuitenkin löytyi ja jäljestäminen oli ihan sujuvaa silloin kun nenä pysyi maassa ja keskittyminen jäljessä.

Hekla (6kk)
pp-Hekla1.jpg

Hekla on selvästi siirtymässä pentuiästä teini-ikään. Se on keksinyt, että sen ei olekaan mikään pakko totella vaan se voi huidella menemään miten sattuu ja esittää olevansa kuuro kutsuille. Se mielellään komppaisi Floraa ja Salkaa muille koirille rähjäämisessä (mutta onneksi vielä mielummin syö taskusta tarjoiltuja nameja, joten sen saa aika helposti kyllä lopettamaan haukkumisen ja siirtämään fokuksen ruokaan). Se ei enää alistu Flopalle eikä luovu puruluista tai muista herkuista, vaikka Flo niitä yrittäisi itselleen vaatia. Sen sijaan Hekla näyttää pahaa silmää ja murisee päälle ja Flopa joutuu perääntymään. Hekla myös selvästi pyrkii provosoimaan joitakin muitakin tuttuja koiria kuten porokoira Kieloa ja hakee rajoja, miten pitkälle se voi mennä saamatta turpaansa.

pp-Hekla2.jpg

Heksun pentuaika tuntui ihanan pitkältä, kun sain pitää sen syntymästään asti, käytännössä siis pari kuukautta pidempään kuin muualta tulleen pennun kanssa. Teini-ikä oli kuitenkin väistämättä odotettavissa enemmin tai myöhemmin. Nyt sitten seuraava vuosi on rasittava vaihe aivottoman urpoilevan teinikoiran kanssa. Sitten jossain vaiheesa yhtäkkiä huomaan, että mulla on ihana, kuuliainen aikuinen koira, joka toimii kuin ihmisen mieli. Tai ainakin toivon, että niin käy. Pakko on siihen luottaa, muuten teini-ikäeläimen kanssa ei kyllä jaksa. Ainakaan joka hetki.

Osaa ne teini-ikäiset välillä olla ihaniakin. Mukavaa on huomata, että pentu alkaa olla hyvin oman lauman normirutiineihin sopeutunut. Se osaa odottaa ruokakuppia, se ei rynni ulos autosta kun avaa häkin oven, se kävelee pääasiassa hihassa suht nätisti, se on sisäsiisti, ei pahemmin jyrsi huonekaluja (vaikka vähän räjäytteleekin muita esineitä välillä), se antaa leikata kynnet nätisti, se ei juurikaan enää leikkipure (ja lopettaa sen vähänkin kun pyytää), ja siitä on hiljalleen tullut minun koirani, joka tulee viereen nukkumaan ja painaa pään syliin ja levittää lämpöä sydämeen.

pp-Hekla-sylissa.jpg