torstai, 9. helmikuu 2017

Arki-illan pikaretki

Innokkaaksi äitinyt retkeilykeskustelu somessa kirvoitti halun kipaista arki-illan pikaretkelle. Viimeisen pannukahvipurutkin oli vielä keittelemättä. Kohteeksi valikoitui netistä arvottuna Kantorsträskin laavu Sipoossa. Lyhyt ajomatka ja epämääräiset reittiohjeet ("aja tien päähän ja kävele siitä lammelle") vaikuttivat juuri sopivalta lähteä harhailemaan kiristyvään pakkaseen pilkkopimeään helmikuisena iltana koiralauman kanssa. Olimme myös riehaantuneet kaupassa ostamaan erilaisia vihiksiä eli vihannes-lihiksiä, lihattomia taikinakuoreen leivottuja kasvismössötäytteitä. Eineksiä lievästi ällöävänä epäilin, että vihis voisi olla syömäkelpoista lähinnä nuotiolla käristettynä ja retkimielentilassa, jossa kaikki maistuu aina ah niin paljon paremmalta.

kantorstrask2.jpg

Ihmeellisen nykytekniikan johdattama saavuimme laavulle lyhyen kävelyn jälkeen ja pistimme mukanamme kantamilla klapeilla tulet. Olisi ehkä kannattanut säilyttää puita jossain muualla kuin kylmässä ja kosteassa ulkovarastossa. Seuraava what would Bear Grylls do -hetki iski, kun huomasin jättäneeni mukit kotiin. Lattea lipittävänä cityihmisenä mukana oli toki vesipullon lisäksi pienempi limupullo maidolle, joten pannukahvit saatiin juotua muovipulloista. Ihan ilman Gryllsiä tai McGyveria!

kantorstrask3.jpg

Laavu osoittautui varsin hauskaksi pieneksi suojaksi, joka olisi varmaan varsin kauniilla paikalla, jos olisi nähnyt jotain muutakin kuin otsalampun valokeilan ja vähän kuun kajoa lumihangella. Kaunista oli toki näinkin, tähtikirkkaan taivaan alla ja kimaltavaa lunta katsellen. Vinttikoiria uhkasi jäätyminen tuplatakeista huolimatta, joten kahvit ja vihikset syötyämme lähdimme takaisin autolle. Lieneekö kova pakkanen jäädyttänyt pöllötkin, kun ensimmäinen hapuileva lehtopöllön huutelu kuului vasta kun olimme jo takaisin autolla?

Retken pelastajat: muovipullot ja DIY-sytykkeet [vessapaperihylsy, hesari ja steariini], ToppaPomppa-koirantakit

torstai, 9. helmikuu 2017

Helmikuun retkihaaste: Teijossa 1.-2.2.

Retkihaaste 2017: vietä vähintään yksi retkiyö joka kuukausi. Retkiyöksi lasketaan hyvin laajasti kaikki matkailuautosta mökkiin, teltasta taivasalle.

Helmikuinen yö vauvan ja pikkupennun kanssa kansallispuiston helmassa? No totta kai. Varasimme tosin taas mökkimajoituksen, tällä kertaa lähes glamping*-hengessä ihan sähkölämmityksellä ja lampulla (yhdellä) varustetun. Mikrokin oli, mutta se ei toiminut. Pieni sähkölevy helpotti ruuanlaittoa, joten mukana kulkenut Trangia jäi toimettomaksi. Illalla, vikkeläliikkeisen kahdeksankuisen taaperon sammuttua nukkumaan, lisättiin vähän lämmitystehoa kaminalla. Hyvin tarkeni ja ah niin helppoa!

Karvanlähtöporokoirakin tykkää kaminasta
porokoira%20ja%20kamina.jpg

Retkiseurueeseen kuului siis kaksi naista, maailman reippain retkivauva (tunnetaan hetkittäin myös nimellä raivovauva - taaperoiden huumorintaju kun tunnetusti on ailahtelevainen), kolme kuukautta vanha koiralapsi sekä kolme aikuista koiraa. Saapuminen Teijoon suoritettiin kahdella autolla ja vain noin tunnin myöhässä suunnitellusta. Keskityimme ensin ihailemaan glampingmökkiämme ja syömään tuhti välipala leipäjuustoa lakkahillolla, laskiaspullia, Omar-karkkeja ja pannukahvia. Pakollisen vauvanhuollon ja kamojen välppäämisen jälkeen lähdimme tallustelemaan umpijäisille poluille tarkoituksena kiertää ensin noin femman Jeturkastin reitti ja siihen perään toinen mokoma Matildanjärven ympäri. Sää oli hieno, pari astetta pakkasella. Lunta ei ollut kuin nimeksi. Ihastelimme erittäin tiuhaan merkittyä polkua, kunnes hukkasimme sen heti ensimmäisellä kalliolla. Ilmeisesti sinne kalliolle ei olisi edes kuulunut mennä. Emme jaksaneet lähteä etsimään merkittyä polkua uudestaan vaan kävelimme hienolla avokalliolla kunnes tulimme tien ylitykseen ja yhytimme reitin uudestaan.

Jeturkasti eli muinaisranta, mikä huikea lomakohdejeturkasti.jpg

Retiin varsinainen nähtävyys jeturkasti eli muinaisranta oli vielä sukeampi esitys talvella kuin mitä se olisi kesällä. Ohuen lumikerroksen alta pystyi päättelemään, että katselemme isoa aukiota, jossa on kiviä. Tuli elävästi mieleen eräs vuosien takainen retki Rokualle, jossa veimme ystävän katsomaan Suomen suurinta suppaa. Siinä supan laidalla seistessämme hänelle vihdoin valkeni, että te toitte mut siis katsomaan *itun isoa kuoppaa? Myöhemmin olen oppinut spesifioimaan selkeämmin ehdottamani retkikohteet, vaikka loppupeleissä supparetkikin oli erittäin onnistunut ja taisi herättää kuopankatsojassa orastaneen retkeilykärpäsen pureman.

Päivä oli jo pitkällä ja retkikunnan juniorijäsenen huumorintaju alkoi hiipua, joten päätimme hylätä ajatuksen Matildanjärven kiertämisestä ja liukastella suorilta takaisin mökille viettämään rauhallista iltaa. Niin rauhallista, kuin tällä meidän seurueessa on mahdollista. Ilta meni mukavasti syömisen ja maailmanparantamisen merkeissä. Juniorijäsenten sammahdettua sänkyyn ja häkkiin (voitti itse arvata kumpi kumpaan), siirryimme kuoharinjuonnin ja sipsien kautta jo kymmenen maissa nukkumaan.

Kyllä glämppää kun käyttää lämmitettyä kämppää!teijo3.jpg

Aamu valkeni umpiharmaana, taivaan täydeltä alijäähtynyttä vettä ripotellen. Polut olivat aivan yhtä jäässä ja liukkaat kuin edellisenäkin päivänä. Buustasimme itsemme kunnon pannullisella kahvia ja juustochiabattasämpylöillä, keräsimme yöpymiskamat autoihin, päiväreppuihin eväät ja mökin siivoamisen jälkeen lähdimme tallustamaan reilun kympin kierrosta Puolakkajärven ympäri.

Reitti kulki osittain kansallispuiston ulkopuolella ja sen kyllä huomasi. Ei reittimerkintöjä missään, kuljettiin autotien laitaa hiekkamonttujen ja avohakkuun keskellä. Taukopaikkojakin oli vähän huonosti, kun ensimmäiset olivat heti alkumatkasta ja seuraava sitten vasta ihan loppumetreillä. Selvisimme yhdellä tienposkessa tehdyllä vauvanhuoltotauolla ja kohtuullisella raivoamisella (vauva, ei me) ja simahtaneen koiranpennun kantamisella lopulta Teerisuon laavulle asti. Siellä kätevä emäntä loihti tulet, lämmitti karjalanpiirakat ja keitteli kahvien lisäksi epähuomioissaan myös Trangian kahvipannun silikonikahvan uuteen uskoon. Tihkusadekin loppui vihdoin, joten onnellisuutta ja rentoutta pursuten mussutimme viimeiset maitosuklaatoffeekeksit ja hämmästytimme laavulle tullutta vanhempaa pariskuntaa retkiseurueemme koostumuksella.

Vauvan ensimmäinen retkinuotio. Pientä ihmistä kiehtoi enemmän tuttipullo.teijo2.jpg

Viimeinen pari kilometriä takaisin autolle sujui nopeasti. Koiranpentukin virkistyi tauosta sen verran, että jaksoi taas kävellä omin tassuin. Kylmänharmaa helmikuun alku ei ehkä näyttänyt Teijosta meille aivan parastaan, joten reissusta jäi pieni palo palata kesänkorvilla tutustumaan Matildajärveen vielä uudestaan.

teijo1.jpg

Retken pelastajat: Icebugit, vauvan valmisruokapussit, koiran kevythäkki

*glamping eli glamour camping, retkeilyä mukavuuksin

tiistai, 31. tammikuu 2017

Tammikuun retkihaaste: Liesjärvellä 14.-15.1.

Retkihaaste 2017: vietä vähintään yksi retkiyö joka kuukausi. Retkiyöksi lasketaan hyvin laajasti kaikki matkailuautosta mökkiin, teltasta taivasalle.

Työpäivät, tai etenkin työyöt, voivat joskus herättää pakonomaisen tarpeen pienelle todellisuuspaolle. Eräänä alkuvuoden hiljaisena yönä varasin Liesjärven kansallispuistosta Peukaloisen varaustuvan vähän heräteostoksena tammikuiseksi viikonlopuksi. Loistava ajatus! Kävelyä ja kiireetöntä oleskelua luonnon keskellä. Mitä muuta ihminen (ja koira) kaipaisikaan?

Karvanlähtöinen Katla pukeutuu keltaiseenliesjarvi1.jpg

Vinttikoirat saivat vapautuksen talviretkeilystä. Vein ne jo perjantaina ystäväni hoiviin, jossa ne saivat viettää mukavan (ja vähän paremmin varustellun) mökkiviikonlopun. Kävin myös Heklan kanssa Seutulassa paimennustreeneissä yövuoron jälkeisessä koomassa. Heklakin oli ihan että pitäkää tunkkinne ja villatukkonne, ei kiinnosta. Sillä oli ennen edellisiä juoksuja samanlainen kausi, että paimennushommat ei oikein sytyttäneet. Se on myös merkkaillut innokkaasti viime aikoina, joten kai se on taas tekemässä juoksuja.

liesjarvi3.jpg

Lauantaina aamuvarhaisella pakattiin rinkkoihin loput tavarat ja lajiteltiin eväistä osa pieniin päiväreppuihin ja osa rinkkaan. Parin tunnin ajomatkan jälkeen haimme avaimet hauskasta kahvilasta ja samalla saatiin hobittimainen toinen aamupala, kahvia ja kermamunkkia. Retkeillessä saa syödä mitä huvittaa! Olimme puoliltapäivin mökkiä lähimmällä parkkipaikalla - tai niin me luulimme, myöhemmin kyllä selvisi, että vielä lähempänä olisi ollut toinen parkkipaikka. Eipä tuostakaan tullut kävelyä mökille kuin kilometrin verran. Nohevina kiikutimme ensin kaikki kamat tupaan odottamaan ja lähdimme pelkät pikkureput kantamuksinamme kiertämään merkittyjä reittejä.

Ensimmäinen näkymä lähestyttäessä Peukaloistaliesjarvi11.jpg

Sää oli mahtava! Pari astetta pakkasta, vastasatanutta lunta koiria kintereeseen asti, puut kaikki kevyen lumihunnun verhoamina. Taivaalla ajelehti kevyttä pilviharsoa ja aurinko kurkki sen raoista. Upeasta säästä ja viikonlopusta huolimatta emme koko päivänä nähneet kuin muutaman muun kulkijan. Kiersimme ensin Peukalolammilta Kaksvetisen rantaan ja kohti pohjoista, hieman kansallispuiston rajojen ulkopuolellekin.

liesjarvi2.jpg

Sieltä palasimme etelään Tapolanjärven rantaan ja Kyynäränharjua pitkin Liesjärven kuuluisimpaa maisemaa auringon hiljalleen laskiessa. Jäätyneelle järvelle nousi tiheä sumuverho, taivas oli vaaleanpunaisen ja sinisen kirjoma. Hetken melkein harmitti, että ei tultu ottaneeksi kameraa mukaan, mutta talvi-illan hiljaisuudessa oikeastaan mikään ei voinut harmittaa kovin paljoa.

liesjarvi5.jpg

liesjarvi6.jpg

liesjarvi4.jpg

Jatkoimme Savilahden nuotiopaikalle, jossa teimme pienet kahvitulet ja lämmitimme mukana olleita pizzanpalasia evääksi. Kahvin kanssa maistui kanelipullat. Koiratkin saivat osansa eväistä, kuten aina. Salka oli oikein tohkeissaan ja haukkui tulipaikan vieressä tarmokkaasti. Minulle ei selvinnyt huusiko se ihan vain ilosta vai oliko sillä jotain tärkeämpääkin asiaa.

liesjarvi8.jpg

 

Paluumatka kannaksen yli kuljettiin jo pimeässä. Otsalamput oli kyllä mukana, mutta päätimme mummokoiraa säästääksemme kulkea viimeisen pätkän takaisin Peukaloisen tuvalle aurattua autotietä pitkin, eikä metsäpolkua kierrellen. Tuvalla olimme seitsemän maissa. Olipa mukavaa, kun tavarat odottivat siellä tulijaa, eikä tarvinnut enää päivän reippailun (reilu 17km) jälkeen alkaa kantamaan rinkkoja autolta. Laittelimme kaminaan tulet ja levitin laverille makuualustat ja makuupussit. Koirat kävivät heti laverille nukkumaan ja lämmittelemään.

liesjarvi9.jpg

liesjarvi10.jpg

Loppuilta meni rauhakseen herkutellen eväillä ja punaviinillä, lukien kynttilänvalossa ja välillä tulta ruokkien. Pieni tupa lämpeni melkein liiankin kuumaksi. Yöllä piti kerran nousta sytyttämään uudestaan sammunut tuli. Pari kunnan halkoa pesään aamuyöstä ja vielä aamullakin oli niin lämmin, että päätimme keittää aamukahvit Trangialla eikä sytyttää kaminaa enää ollenkaan. Aikataulu painoi päälle sen verran, että aamupalan jälkeen vain siistimme tuvan ja koirien aamulenkin virkaa toimitti mökin pihassa lumihangessa sinkoilu ja leikkiminen ennen kilometrin kävelyä autolle.

Täydellinen pieni todellisuuspako talven keskellä!

liesjarvi7.jpg

lauantai, 28. tammikuu 2017

Tammikuun treenailuja

Kävin Floran kanssa juoksemassa kolme starttia JAU:n hallilla Porskin kisoissa. Ei jäänyt kerrotavaa jälkipolville. Jokaisella radalla oli tosin jotain hyvääkin, joten eiköhän me taas jotkut kisat katsella. Menomatkalla kisoihin kyllä uhkailin, että jos ei ala Florokoiran aivosolu löytyä kisatilanteissakin, lopetan agilityn kokonaan.

Olen ollut laiska enkä ole käynyt vapaavuoroilla hallilla ollenkaan. Pikkutytöt ovat siis päässeet vain sunnuntaisin Sporttikselle treenaamaan. Tätikoirat eivät sitäkään vähää. Tokon suhteen mikään ei ole edennyt, ellei lasketa sitä, että nyt Kattis noutaa meidän eteisessä yli-innokkaasti ja Heksu tulee eteiseen yli-innokkaasti kun näkee mulla noutokapulan, mutta ei vieläkään tajua mitä sillä kuuluisi tehdä.

Kävimme yhtenä iltana hupitreenaamassa hakua pikkupakkasessa. Iso, tiheä kuusikko osoittautui koirille todella vaikeaksi. Haiku juoksi ympäriinsä varmaan vartin ja pari kertaa ihan mun vierestäkin, eikä vain osannut paikallistaa. Heklalla kesti myös minuuttitolkulla ympäriinsä pyörimistä ennenkuin se löysi kuusen alla kököttävän Meerin. Päätimme tarjota myös elämäänsä kyllästyneelle Rouva Porolle kerrankin jotain haastetta ja laitoin maalimiehen samaan kuusikkoon. Katla ampui kuin ohjus samaan tiheikköön, jossa muut koirat olivat juosseet ikuista luuppiaan, korjasi suunnan ja paneli suoraan maalimiehelle. Kyllä ne yhdessä koetut kilometrit tekee sen, ettei vanhaa kettua huijatakaan noin vaan. Koirien intoa etsintähommiin oli samanaikaisesti ihanaa ja surullista katsoa. Ihanaa, koska niillä oli niin huippuhauskaa, ja surullista, koska ne pääsevät nykyään treenaamaan niin älyttömän harvoin. Treenien jälkeen päästimme porokoiralauman vielä hetkeksi leikkimään. Katlaa ei huvittanut leikkiä, se ontui taas. Ei se näköjään kestä edes lyhyitä pikkutreenejä.

Tämä kuva on kylläkin joulukuulta, mutta hakutreenit kuitenkinheksu-hakutreeneissa-joulukuu.jpg

Huono koiranomistaja otti koiransa mukaan myös Liesjärvelle reilu viikko sitten, jossa teimme 17 kilometrin päiväkävelyn. Tällä viikolla kävin kiertämässä Tuusulanjärven (21,5km) Katlan ja Faunan kanssa. Innokkaasti se aina kulkee ja haluaa lähteä mukaan, vaikka loppumatkasta selvästi keventää ja seuraavana päivänä ontuu. On vaikea päättää koiran puolesta mikä olisi sille itselleen parasta: jäädä kokonaan pois kaikista treeneistä ja pidemmiltä lenkeiltä ja retkiltä ja säästää sitä mahdolliselta kivulta (ontumiselta), vai antaa koiran tehdä kaikkea, josta se nauttii kun se innokkaasti lähtee mukaan eikä säästele itseään yhtään. Onko kivuton, mutta tylsä elämä parempi kuin elää täyttä elämää sillä uhalla, että siitä seuraa epämukavuutta?

Katla aloitti myös aivan tolkuttoman karvanlähdön, joten en ole viitsinyt viedä sitä Kaverikoirakeikoille pudottelemaan turkkiaan pitkin hoitolaitoksia. Heksu kävi viime syksynä vähän alaikäisenä testissä, mutta en sitten ottanut sitä vielä mukaan toimintaan kun olen viihdyttänyt Katlaa näillä käynneillä. Nyt sain hyvän syyn sopia Heklallekin sen ensimmäisen "valvotun koekäynnin", jonka Heksu läpäisi ongelmitta. Vähän se oli hämmentyneen näköinen, että mikähän juttu tämä on kun vain hengaillaan vieraassa talossa vieraiden koirien ja ihmisten kanssa ja ollaan paijailtavana, mutta ihan se oli oma rento itsensä. Jatkossa Pikkuheksu voikin aina tarvittaessa tuurata äitiään keikoilla.

torstai, 12. tammikuu 2017

Flopa ei käänny ja pari tarinaa pitkäkorvista

Puhelimeni päätti asentaa askelmittarisovelluksen kysymättä mielipidettäni asiasta, eikä anna poistaa sitä sitten niin mitenkään. Puhelin ilmoittelee nyt iloisesti (ja jokseenkin hämäävästi) tekstiviestin merkkiäänellä kilautellen tallentaneensa automaattisesti milloin mitenkin paljon kävelyä ja lähettelee minulle kannustavia viestejä, että olen "saavuttanut asettamani vuorokausitavoitteen!" Ainoa todellinen tavoitteeni on keksiä miten sovelluksen saisi pois päältä. En tiedä miten tarkka tai luotettava askelmittari puhelin oikein on, mutta näyttäisi siltä, että 10000 askelta tulee täyteen niinä päivinä kun "en tehnyt mitään" ja pidempi lenkki nostaa askelmäärän helposti tuplaksi. En tiedä pitäisi tän vempeleen olla motivoiva vai pelkästään ärsyttävä.

Citylenkillä joulukuussa, kun oli hetken aikaa kovat pakkasettammikuu-citylenkilla.jpg

Ostin teinikoirille 9 kertaa ohjattuja agilitytreenejä, sunnuntai-iltapäivisin Sporttikselle Sanni Huusson valmennukseen. Hän on ihan tuntematon kouluttaja minulle. Oli varsinainen heräteostos taas. (Samalla heräteostos-nettishoppailukierroksella ostin tassuhaavasuojatossuja ja opaskirjan kävelyreitille Portugalista Espanjaan.) Teinikoirat eivät osallistuneet ekalle treenikerralle, koska Heksun tassuhaava on edelleen sen verran auki, etten uskalla juoksuttaa sitä keinonurmella, ja lisäksi samalle illalle oli jo aikaisemmin buukattu Nina Mannerin treenit. Lainasimme siis kaverini koiria Sannin treeneihin. Rata vaikutti sinällään ihan kivalta, ja siinä olisi ollut vähän pureksittavaa Flopallekin. Nyt keskityin tekemään möllikoiran kanssa paria pätkää.

Jatkoimme suoraan Ninan treeneihin, jossa Flora sai tehdä ratatreeniä. Olimme myöhässä, joten en ehtinyt rataantutustumiseen vaan kokeilin mennä musta tuntuu -visiolla tutustumatta rataan muuten kuin katselemalla kentän laidalta. Eihän se nyt ihan mennyt, mutta melkein. Olin etukäteen esittänyt toiveen, että radalla olisi kääntymistä, ja sitä saatiin koko rahan edestä. Flopan mielestä ihan paskaa. Flopan mielestä agility on laji, jossa juostaan täysii ja suoraan ja mielellään unohdetaan kaikenmaailman kontakteille-pysähtymis-hömpötykset täysin. Se periaatteessa osaa kääntyä ihan hyvin ja kääntyykin jos mun ohjaus on ajoissa ja sen jälkeen saa taas baanata, mutta jos yhtään olen hidas tai huolimaton, se kostaa heti lähtemällä kaarrattamaan minne sattuu eikä tule seuraavaan ohjaukseen enää ollenkaan. Useammasta peräkkäisestä mutkasta vauhti hiipuu toivottoman hitaaksi. Jostain pitäisi saada draivia kääntymisiinkin. Nina ehdotti opettaa selvä sanallinen vihje kääntymiseen ja tehdä paljon vihje+käännös+palkka treeniä, joka nostaisi kääntymisen odotusarvoa. Flopalle on syötetty varmaan sata kiloa makkaraa sen elämän aikana kääntymisestä. Mutta ei kai siinä mitään, jatketaan vielä toiset sata kiloa, jos siitä olisi jotain hyötyä. Putki-puomi-erottelu oli hyvä ja kepit tasavarmat.

Koirat seuraavat tarkkana kun toinen meistä kipaisee Alepaan. Toinen jää aina koirien kanssa ulos odottamaan
citykoirat-joulukuu.jpg

Mun omaa iloa agilitystä on vienyt se, etten enää pääse harrastamaan Katlan kanssa. Flora on parhaimmillaankin hetkittäin aika turhauttava harrastuskoira, lähinnä sen puutteellisen hermorakenteen takia. Onhan se parhaimmillaan ihan kelpo harrastuskaveri ja se kuitenkin tykkää kovasti treenaamisesta, mutta en löydä sen kanssa samanlaista yhteyttä kuin Kattiksen kanssa tehdessä. Muutenkin surettaa, että Katlan pelastuskoiraura tyssäsi "kesken" ja olen joutunut luopumaan minulle tärkeästä harrastuksesta kokonaan. Koirat selvästi kaipaavat etsintätreenejä, mutta en saa itsestäni irti järkätä kaveriporukalla hupitreenailuja, kun se muistuttaa liikaa kaikesta siitä, jota haluaisin tehdä, mutta joka ainakin toistaiseksi on saavuttamatonta.

Ohjatut tokotreenit on talvitauolla ja niin on näköjään omat treenit muutenkin. Ei olla tehty sitten niin yhtään mitään. Pistin savulampaatkin pakastimeen. Toivorikkaana valmiiksi pilkottuina treeniannoksina, mutta siellä ne nyt makaa ja noutokapula on jossain vaatehuoneen perukoilla.

Kävimme "sukulaisissa" eli tapaamassa Katlan veljeä ja veljenpoikaa. Lenkillä Heksu löysi kuolleen, jäätyneen jäniksen ja söi siitä ilmeisesti ihan kelpo osan. Kaksi päivää myöhemmin se oksensi olkkarin matolle hyvin muhennetun jäniksennahan karvoineen päivineen. Loput pupujussista ilmeisesti suli vähän paremmin.

Lenkillä Mörön ja Pedon kanssapyhallossa-lenkilla.jpg

Kotinurkilla rusakot olivat pari viikkoa näkymättömissä, lienevätkö säikkyneet vuodenvaihteen pommituksia. Eilen kävin pissattamassa koiria ennen yövuoroon lähtöä ja päästin Katlan irti tyhjän tontin kulmalla (Teppiksen mielestä hihnassa pissaaminen on moukkamaista). Eiköhän suoraan kuonon edestä lähtenyt rusakko loikkimaan. Kattis, selvästi ilahtuneena, pinkaisi perään ja rusakko kiihdytti kadun poikki omakotitalon pihaan. Kattis kilttinä koirana pysähtyi avoimelle portille pohtimaan mitä tehdä, kun pihoihin ei saa mennä ilman lupaa.

Kavereiden kanssa metsälenkillätammikuu-hukona-lenkki.jpg

Joku aika ennen vuodenvaihdetta olimme koko perhe päiväkävelyllä. Päätimme päästää koirat hetkeksi irti lähimetsän reunassa ja juoksuttaa niitä rinteessä meidän väliä. Katlan mielestä tämä on aina ollut hauskin mahdollinen leikki. Koirat kävivät useaman kerran jotain tusaamassa ison tuuhean kuusen alla, kuvittelin että siellä on jotain pupunkakkaa tai muuta kiinnostavaa. Tulivat aina nimittäin pienen touhuamisen jälkeen luokse ja juoksivat sitten uudestaan matkaan. Aikamme koiria juoksutettuamme kuusen alta luikki pakoon vitivalkoinen metsäjänis. Se poistui niin sanotusti vähin äänin takavasemmalle. Mun hurjat saalistajat olivat siis käyneet kuusen alla tökkimässä jänistä, mutta kun se ei juossut pakoon, olivat ne jättäneet sen rauhaan, kunnes kävivät taas uudestaan kokeilemassa joko se juoksisi, jotta sitä voisi jahdata. En sitten tiedä olisi jänis niin fiksu, että tajusi pysyä paikoillaan, vai niin tyhmä, että jähmettyi kauhusta.

Tammikuu on ollut yhtä jäätiköissä luistelemistatammikuu-jaisella-citylenkilla.jpg