Hekla pääsi paimennustreeneihin Lietoon Hilskan oppiin marraskuun alussa. Lisäjännitystä tarjosi mun kipsattu käsi - en muutenkaan ole yhtään kartalla mitä mun kuuluisi siellä aitauksessa tehdä koiran, liinan, sauvan ja niiden villatukkojen kanssa, saatika jos teen sen kaiken vain yhdellä kädellä. Onneksi sain kyydin lapinkoirateini Mantan kanssa treenavalta Tiinalta, johon tutustuimme jo maaliskuussa poropaimennusleirillä Pellossa.

Päivän ohjelmaan kuului kolme harjoitusta, joita sovitettiin koirakon tason mukaan. Ensimmäinen harjoitus tehtiin pyöröaitauksessa, jossa oli kymmenkunta uuhta. Koiran tehtävä oli pitää lampaat paikoillaan aitaa vasten, jotta ohjaaja voi lukea lampaiden korvamerkkejä. Katselin ensin muutaman vähän enemmän treenanneen koirakon suoritusta, jotta sain jonkunlaisen ajatuksen siitä, miten tässä pitäisi toimia.

Olo oli kuin Liisalla ihmemaassa: mistään en mitään tajua, mutta tehdään nyt jotain. Pyysin kouluttajan mukaan aitaan kädestä pitäen neuvomaan ja myös suojelemaan lampaita siltä varalta, että Hekla on hieman turhan innokas. Sen verran olen jo hoksannut, että paimensauvan pääasiallinen tarkoitus tässä koulutuksen alkuvaiheessa on toimia koiran pitämiseen riittävän etäällä (sitten myöhemmin siitä kaiketi jalostuu jonkunlainen ohjausvälinekin, mutta toistaiseksi sillä vain pätkitään Heksua päähän, kun se on äitinsä tyttö eli ravistettava ennen käyttöä). Hekla oivalsi nopeasti, että se saa kierrellä ja painostaa lampaita, kunhan ne eivät lähde liikkeelle. Minä keskityin paijailemaan karvatukkoja ja kouluttaja keskittyi vuoroin tökkimään Heklaa kepillä kauemmas ja vuoroin kehumaan. Välillä vähän liikuttiin, jotta voitiin pyytää Heklaa uudestaan pysäyttämään lampaat ja pitämään niitä sitten aloillaan. Jotain aivoliikahduksia olin huomaavinani ja Heksu rauhoittui ihan selvästi alkuintoilun jälkeen. Pääsimme lopettamaan mukavaan fiilikseen ja koira lähti rentona pois lampailta mun mukaan.

Tämä on aiheeseen liittymätön kuvituskuva maaliskuulta, koska tästä reissusta ei tullut kuvia. Tässäkin lampaat on hallitsemattomia, ohjaaja pihalla (ja luovuttanu) ja koirat puuhaa mitä lystää.lampaat-maaliskuu.jpg

Seuraava harjoitus tehtiin isommalla niityllä metsän laidassa, jossa oli varsin liukasliikkeisiä elukoita tarjolla. Ne ottivat hatkan kun vähän epäilivätkin, että koira katsoo niitä päin. Meitä ennen ollut nuori koira vielä vähän säikäytti lampaat innokkuudellaan, joten ne mulkoilivat meitä epäluuloisina vetisillä silmillään ja pinkoivat sitten pakoon laitumen toiseen laitaan. Pidin Heklaa varmuudeksi liinassa ja taluttelin sitä laitumella yrittäen lähinnä itse arvailla mihin suuntaan liikkuisin, jotta lambit väistäisivät haluamaani suuntaan. Olin aika pätevä. Heklan mielestä olimme hihnakävelyllä ja lampaat oli todennäköisesti jonkinlainen häiriötreeni. Se lähinnä haukotteli nähdessään ne sinkoilemassa kaukaisuudessa.

Päätin päästään Heklan liinasta, koska se oli niin rauhallinen ja kuulolla. Huono, huono ajatus. Melkein samantien kun se tajusi olevansa irti, lähti ralli päälle ja Heksu syöksyi jahtaamaan lammasraukkoja intopinkeänä. Ei se niitä nyt suödä aikonut, olisihan se saanut ne kiinni jos olisi tosissaan halunnut, mitä nyt vähän huvitteli. Minä juoksin perään (tai lähinnä koiran ja lampaiden väliin) minkä kipsikädelläni uskalsin ja karjuin perkeleitä. Kun korvua ei alkanut löytyä, nappasin maasta puunkarahkan aikomuksenani heittää se maahan Heklan eteen. Sihti oli vähän pielessä ja osuin suoraan Heklaa päähän. Se pysähtyi ja katsoi mua hölmistynenä ai säkin oot täällä? Annoimme lampaiden vähän rauhoittua ja ryhmittyä ruokinnalle ja sitten jatkoimme vähän paremmassa yhteistyössä ja hallinnassa vielä pienen pätkän. Teinieinari selvästi yritti hillitä itseään kovasti. Ehkä se ei vain tiennyt, että lampaita ei saa jahdata, kun kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut sille sitä. Eipä se ollut aikaisemmin tuolla tavalla lähtenytkään lapasesta.

Ruokatauon jälkeen jatkettiin vielä pyöröaitauksessa. Tarkoitus oli harjoitella tasapainoa kuljetuksessa, mutta eihän meistä kummallakaan ole vielä moisesta mitään hajua. Harjoittelimme lähinnä rauhallista lähestymistä, etäisyyden pitämistä lampaisiin ja minä yritin opetella kävelemään. Se on kuulkaa yllättävän vaikeaa. Ainakin jos jäät koko ajan lammaslauman jyräämäksi, yrität katsoa mihin olet menossa, missä koira, missä lampaat, heiluttelet yhdellä kädellä keppiä ja toisella kipsiä. Kouluttaja valitti, että minä olen niin sekava ja haahuilen ja pysähtelen, ettei koirakaan voi tajuta mitä sen pitäisi tehdä. Ihan kuin olisin ennenkin kuullut koiraharrastuksissa, että ohjaaja on yleensä se heikoin lenkki... Mutta totta se oli. Kun vain päätin, että nyt mä vaan kävelen tonne ja riprap jalkaa toisen eteen, alkoi koira heti työskennellä ja jätti kakkojen nuuskimiset sikseen, ja teki jotain etäisesti paimentamisen tapaisia yrityksiä. Lampaatkin tuntuivat tajuavan, että jotain tää parivaljakko nyt yrittää, ja vähän kuin mun mieliksi kävelivät välillä kiltisti mun näyttämään suuntaan.

Seuraava treenikerta on sitten joulukuun alussa Woollandiassa. Tällä vauhdillahan voin kohta sanoa, että me harrastetaan paimennusta. Ainakin aktiivisemmin kuin vaikka tottelevaisuuskoulutusta...