Päivittely on taas jäänyt retuperälle. Elossa kuitenkin ollaan vielä kaikki. Kesäloman ensimmäinen osa kesäkuun alussa meni retkeillessä pohjoiseen ja samalla osallistuttiin Saariselän agilitykisoihin (vailla mainittavaa menestystä). Mukana reissussa oli nuorison lisäksi maaliskuun jalkaoperaatiosta toipuva Katla ja mummoikäiset lapinkoirat, joten mitään hirveän urheilullisia retkisuorituksia emme harrastaneet. Enemmänkin maisemien katselua, eväiden syöntiä ja nukuttiin vuokramökeissä ja Saariselällä hotellihuoneistossa. Menomatka kuljettiin Salamajärven ja Syötteen kansallispuistojen kautta, joten samalla saatiin taas kaksi pistettä kansallispuistokeräilyyn.
Malla-Kaarnikka kävi trimmaajalla kesäkuun alussa ja sai näin tyylikkään lomatukan. Sen turkki on hirveän huonolaatuista höttöä, joten meidän kaikkien hermojen säästämiseksi herkästi huopuva takkukasa sai lähteä. Tilalle jäi siisti parin sentin sänki, joka mukavasti suojaa ötököiltä ja tämän kesän viileiltä ilmoilta. Malluainen oli oikein reipas retkikoira elämänsä ensimmäisellä lomamatkalla.
Pienten koirien kanssa piti tietysti kiertää Pieni Koirajärvi.
Salamajärvellä nukuimme Sysilammin varaustuvassa. Illalla kävelimme muutaman kilsan rengasreitin, jonka varrella oli pirunpeltoa, suota ja kivistä metsää. Salamajärven kuuluisuutta, metsäpeuroja, ei näkynyt. Hirvenkakkaa ja jälkiä sen sijaan kyllä löytyi, ja suolla oli vaikka minkälaisia kahlaajia. Kiikareiden puuttuminen harmitti taas! Varaustuvan yhteydessä on myös autiotupa, jossa majoittui pari retkeilijää. Äänieristys tupien välillä ei ollut kummoinen, joten iltakävelyn ja koirien ruoka-ajan jälkeen yritimme viettää hiljaista hetkeä Ystävämme Bernardin kanssa kynttilänvalossa. Toivottavasti seinänaapurit eivät häiriintyneet meidän kuiskailusta. Koirat onneksi osasivat olla hiljaa ja vallata äkkiä parhaat paikat sängyistä.
Aamulla lähdimme pienen siivouksen jälkeen autolle ja Koirasalmen luontotuvalle aamukahveille. Kahvitankkauksen jälkeen kävelimme kauniissa kesäaamussa mukavan lenkin Pienen Koirajärven ympäri ennen suuntaamista pohjoiseen.
Syötteellä majoituimme ihan Iso-Syötteen huipulla vuokramökissä. Ekana iltana kiipesimme huiputtamaan Syötteen. Märkä ja ihmistä huonosti tai ei ollenkaan kantava lumihanki teki retkestä vähän haastavan. Paikoin koiratkin upposivat korviaan myöten. Heklalla tosin ainakin oli hauskaa. Vietimme valoisassa keskiyössä kahvitteluhetken Syötteen huipulla maisemia ihaillen.
Lunta oli tänä vuonna enemmän kuin muistan ikinä nähneeni kesäkuussa Lapissakaan! Reittivalintoja piti oikeasti harkita sen mukaan, että kaikkialle ei vain päässyt runsaan märän lumen takia.
Kattis ja Salka huiputtamassa Syötettä
Seuraavana päivänä vietimme sateisen ja kylmän retkipäivän Syötteen kansallispuistossa. Kävelimme noin kymmenen kilsan lenkin tarpoen sohjossa, mudassa ja vesilätäköissä. Reissu oli mummokoirille ehkä vähän liiankin raskas. Puolimatkassa lepäsimme ja söimme eväitä Koiratuvalla.
Syötteen kansallispuiston Luontokeskus osoittautui kiinnostavaksi ja koiramyönteiseksi, joten Katla ja Malla-Kaarnikka pääsivät mukaan tutustumaan näyttelyyn ja kahville. Ei oikeastaan edes tehnyt mieli kahvia, mutta haluan kannattaa kaikkia koiramyönteisiä yrityksiä siinä toivossa, että koiralliset matkustajat katsotaan jatkossakin kannattavaksi asiakaskunnaksi.
Syötteen jälkeen tehtiin perinteinen pysähdys Napapiirillä. Monenakohan vuotena olen ottanut koiristani kuvan tämän saman kyltin alla?
Fauna, joka vihaa autoilua ja lunta ja kylmää (ja on liian vanha enää kisaamaan montaa starttia putkeen) jäi etelään hoitoon tän reissun ajaksi. Se oli tosi hyvä valinta kaikkien kannalta.
Rovaniemellä vietimme ekaa aidosti lämmintä kesäpäivää kunnon turistimeiningillä Napapiirin joulupukkikylässä. Kävimme tosin vain jätskillä ja vähän haahuiltiin ympäriinsä, törmättiin tuttuihin ja tajuttiin takaisin autoon pakkautuessamme, että Salkan lääkkeet jäivät Syötteelle mökin liesituulettimen päälle. Kaikista mahdollisista asioista juuri lääkkeet olivat ne, joita ilman ei voida olla. Pikainen soittelukierros päätyi siihen, että palasimme Rovaniemen kylille ja eläinlääkäriasemalle, jossa Salka sai pikakäynnin ja riittävästi pillereitä mukaan reissun ajaksi.Säästettiin monta sataa kilometriä ajelua kun ei tarvinnut lähteä niitä Syötteeltä hakemaan. Paluumatkakin päätettiin sitten hoitaa Syötteen kautta ja samalla hakea keskusvaraamoon säilötyt lääkkeet (ja kiikuttaa keskusvaraamon erittäin avuliaalle Tiinalle samalla pulon kuohuvaa kiitokseksi ylimääräisest työstä ja pienestä työajan ylityksestä).
Saariselällä ehdimme viettää kaksi retkeilypäivää ennen kisojen alkua. Kävimme fiilistelemässä tunturien tuulia lähihuipuilla ja vähän UKK puiston puolella. Saariselällä meille osui aivan käsittämättömän hieno sää! Aurinko paistoi täydeltä terältä, lämpötila keikkui kahdenkymmenen päälle ja lumet sulivat ihan silmissä. Oli vinkeää istua tunturissa paljaaksi sulaneella, kuivalla mättäällä shortseissa ja t-paidassa ja katsella kun koirat leikkivät lumessa.
Yhden päivän Salka lepäili hotellilla meidän muiden retkeillessä, mutta toisena päivänä se urheasti kiipesi mukana Kiilopäälle. Kiilopää on ensimmäinen tunturi, jonne olen koiran kanssa kiivennyt. Silloin mukanani oli Salkan emä Taiga, vuosi oli ehkä 2002 ja Kiilopäältä jatkoimme silloin kohti Sokostia reilun viikon vaellukselle. Nyt kävimme vain Kiilopään huipulla vähän tunnelmoimassa.
Kisat olivat kivat! Vaikka tulokset nyt oli mitä oli, Heksu pääsi pari kertaa palkinnoille. Ja aina on hyvä syy juhlia ystävämme Bernardin kanssa, tai ainakin hyvä tekosyy.
Heinäkuussa osallistuimme Agirotuun sukulaisjoukkueella (Katlan pentuja kahdesta pentueesta eli Hekla, Halti, Ärjä ja Haiku) ja minä juoksin lisäksi ystäväni Ainon porokoirauroksen Rhoon kanssa toisessa porokoirajoukkueessa. Sää oli kuuma ja aurinkoinen, menestystä ei tullut, mutta olipa hauskaa kivalla lappalaiskoiraihmisporukalla hengailla kisapaikalla ja fiilistellä tunnelmaa. Hekla kävi virallisessa mittaustilaisuudessa Agirodussa ja kisaa ensi vuoden alusta lähtien uudessa kansallisessa pikkumaksiluokassa. Mahtavaa!
Heksu on käynyt Robinin kanssa parit viralliset kisat keräillen hyppynollia ja agiradoilta aina joku pieni virhe. Flora kävi Saariselän kisojen jälkeen yhdet viralliset kisat, joissa sen hermot prakasivat aivan täydellisesti eikä se kyennyt ulkokentällä yhtään mihinkään. Päätikin jättää sen kisatauolle loppukesäksi ja katsotaan syksyllä tutulla hallilla mitä meidän kisaamisen tulevaisuudelle käy. Harmittaa kovasti, koska Flopa on osaava ja taitava ja tykkää agilitystä, sen ongelma on vaan arkielämässäkin näkyvä huonohermoisuus ja kisatilanteissa se sitten jännittää niin paljon, ettei pysty suoriutumaan lähelläkään omaa tasoaan.
Heksu osallistui Lappalaiskoirat ry:n agilityn rotumestaruuksiin viime viikonloppuna osana virallisia agikisoja Tampereella. Agiradalta femma (keppien sisäänmeno ei oikein löytynyt ensi yrityksellä) ja hypäriltä nolla riittivät ykkösluokan rotumestaruuteen. Rotumestarin tittelistä oli kisaamassa yhteensä 23 lappalaiskoiraa neljässä eri luokassa (maksi 1, 2 ja 3 ja medi 3), joista kaikista saatiin rotumestari valittua (eli vähintään joku koirakko teki kahdelta radalta tuloksen). Olipa todella hienoa päästä katselemaan kisoja, joissa oli noin suuri määrä lappalaiskoiria (etenkin lapinporokoiria) mukana kisaamassa!
kuva: Outi Puhakka
kuva: Outi Puhakka
Muita harrasteluita on ollut lähinnä satunnainen hupijäljestys (Katla), muutama nosework-treeni (Katla, Fauna), elokuussa alkanut rallytokon alkeiskurssi (Malla-Kaarnikka) ja Katlan 10v synttäreiden iloksi pidetyt pikkuiset hakutreenit. Pitihän maailman parhaan koiran päästä tekemään sitä, mitä se eniten maailmassa haluaa - etsiä kadonneita ja syödä kissanruokaa!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.