Vappuaatto sai uuden käänteen, kun kesken lounaan suunnittelun tuli kutsu etsintään. Pientä säätöä myöhemmin olinkin sitten rämpimässä pitkin risukoita ja soita. Onneksi oli kuitenkin aivan upea sää, ja suorastaan melkein kuuma. Koiraharrastajat on kyllä jotain osittain ihan omansalaisia, sillä rauniotreeniryhmästämme valtaosa oli halunnut tulla treenaamaan myös vappuaattona.Selviydyin etsinnästä vihdoin muutaman tunnin myöhässä vielä treeneihinkin, jossa omatoiminen ryhmä oli tottistellut, kiipeillyt telineillä kahvitellut. Oikein hyvin tehty :) Kun se lounas tosiaan päivällä jäi vain suunnitteluksi, teki sima ja munkit mullekin hyvin kauppansa... Ehkä turhankin hyvin.

Kattis pääsi loppuillasta radalla esittämään pätkän näytelmästä "Hermoraunio, eli kun porokoiraa ei ole lenkitetty vuorokauteen". Ohjaaja on tässä näytelmässä se hermoraunio, ja pieni porokoira jokseenkin kiihdyksissään ja sen seurakseni kiihdyttelee pitkin rataa valonnopeudella (kyllä vaan - muutenhan mä loogisesti ajatellen näkisin sen liikkuvan, nyt onnistuin vaan näkemään vilauksen siellä ja täällä mutta en mitä siinä välissä tapahtui). Kattis löysi kuitenkin sangen varmasti kadottamansa maalimiehet ja minun etsintäsuunnitelmastani poiketen haki ekan umpipiilona, eli meni raapimaan piilon "takaseinää" ja turhautuneena haukahti pari kertaa, ennenkuin ehdin paikalle siirtämään levyn syrjään, jotta Kat pääsi maalimiehen luokse. Tokalle se pinkaisi radan poikki ihan eri suuntaan kuin mihin minä olin menossa, kiitos kääntyilevän tuulen joka päätti tulla hetken aikaa päinvastaisesta suunnasta kuin sekuntia aikaisemmin. Tämä maalimies piilotteli metallisesas tunnelissa, jonne pikkukoira tassut luistaen ja metelillä kipaisi sisään. Kolmas löytyi taas "väärästä suunnasta" tuon odottamattoman etsintäsuunnitelman muutoksen takia, ja Katla sinnikkäästi tarkensi ja tarkensi ja lopulta jämähti kiljumaan kohtaan, josta haju tuli. Eihän sitä voinut kuin kehua kovasti ja kuljettaa aukolle, josta pääsi maalimiehelle. Neljäs meni enemmän mun suunnitelmien mukaan.

Ihan vielä ei ole tarkoitus opettaa pennulle ilmaisuja eikä umpipiiloja :) Katla tosin ei kovinkaan usein välitä siitä, mitä minä ajattelin sille opettaa, vaan opettelee ihan kaikenlaista muutakin täysin omaan tahtiinsa. Erityisen liikuttavaa on sen mallioppiminen ruokakupilla. Faunan tyyli tulla sivulle on omaperäinen pomppu-loikka-ja.pään-heilutus. Yllättäen Katla on ryhtynyt tekemään ihan samanlaisen sivulletulon kun otan sen kupin käteeni. En ihan vielä ole päättänyt onko tämä hyvä vain huono asia - se tyyli kun on aika... mielenkiintoinen. Katla nimittäin matkii kaiken, myös sen Faunan villin päänheilutuksen ja etutassujen teputtamisen.

Taigan maalimiehet olivat selvästi vapputunnelmissa, koska yksi oli kiivennut radalla kasvavaan suureen kuuseen, toinen istuskeli Tyyris Tyllerön tavoin muurin päällä (eikä onneksi pudonnut ja haljennut). Kolmas sentään oli normaalisti hukkunut raunioihin.

Treenien jälkeen (yhdentoista maissa...) teimme vielä lyhyen iltalenkin ja koiran hurvittelivat vapaana pitkin niittyä järjetöntä vauhtia. Nukkumaankin ehdittiin, tosin vasta pitkälti vappupäivän puolella.

Aamulla ei ollut puhettakaan silliaamiaisista tai muistakaan vapunviettoon kuuluvista kuvioista, vaan pakkasin Ison Mustan ja Pikkumustan autoon ja hurautin yhdeksäksi Veikkolaan. Sieltä letkana isojen peltojen laitaan ja päivä vierähti mukavasti jälkeä treenaten. Kaikille koirille tehtiin pellon poikki myötätuuleen suorat jäljet ilman mitään ihmeellisyyksiä. Meitä kaitsemassa oli kokenut kouluttaja ja koetuomari Maikku Mönkkönen, joten toiveena oli saada hyviä neuvoja ja kommentteja koiran jälkityöskentelyn parantamiseen.

Katlalle tein kaksi pientä namiruutua joista lähti ihan lyhyet (n. 5m) jäljet, joille olin kylvänyt runsaasti makupaloja. Kattishan on viime syksynä tehnyt muutamia ruutuja, ja tänä keväänä kokonaiset kaksi lisää. Varsinaista jälkeä - siis sellaista, jossa koira joutuu kulkemaan eteenpäin - ei ole otettu vielä yhtään. Ruutujen imurointi sujui tutulla tyylillä ja kun namit oli ruudusta imuroitu, vei nenä vakuuttavasti tallatulla uralla namien perässä eteenpäin. Etenkin jälkimmäinen "jälki" sujui hyvin, kun Katla alkoi jo vähän rauhoittua ja pääsi jutun juonesta kiinni. Ohjeeksi saimme jatkaa samalla mallilla, mutta tehdä n. 300 metriä pitkiä namijälkiä pirpanalle. "Hyvä siitä tulee", oli asiantuntijan kommentti.

Taigan jälki oli muutaman sata metriä ja pari tuntia vanha. Olin laittanut pari pätkää nameja, muuten pelkkää jälkeä, eikä esineitä. Ajattelin, että keskitytään nyt vain yhteen asiaan ja pyrin saamaan koiralle mahdollisuuden rauhoittua jäljelle. Esineet ja niistä innostuminen sekä palkkaaminen kuitenkin aina keskeyttää työskentelyn. Taigalle peltojälkeä on tehty todella vähän, ja se tuntuu olevan jotenkin vastenmielistä. Tai ehkä lähinnä täysin samantekevää. Motivaatiota peltojälkeen hain nimenomaan kylvämällä runsaasti esineitä ja tekemällä jäljestä siten kannattavan koiralle: jälki on menetelmä, jolla se pääsee seuraavalle esineelle ja saa palkan. Innostamisen ja motivoinnin vastapainona olen vaatinut myös metsässä rauhoittumista ja hitaampaa jäljestämistä nenä alhaalla, hulmuttelulle on meidän perheessä pistetty nyt täysi stoppi. En tiedä olinko itse ehkä kaikkein hämmästynein Taigan suorituksesta. Se tuli kanssani rauhallisesti pellolle (hmm, mitähän me ollaan tekemässä?), yhdesä kehoituksesta painoin nenän maahan ja löysi heti jäljen, tarkisti alle metrin matkalla jäljen suunnan ja valitsi sitten oikein ja lähti kulkemaan. Parinkymmenen metrin jälkeen Taiga hetkeksi pysähtyi ja katseli ympärilleen sen näköisenä, että funtsi onko tässä nyt järkeä, jollain hikisellä (kirjaimellisesti - lämpötila oli 20 asteen paremmalla puolella!) pellolla kymmenen ihmisen tuijottaessa vieressä... Mutta kun minä en tehnyt yhtään mitään, seisoin vain, se painoi kuononsa takaisin jäljelle ja lähti menemään kuin juna kiskoilla. Pari kertaa sain Maikulta tiukan käskyn "lopettaa se vehtaaminen" (mulla on huono tapa heiluttaa käsiä ja nykiä liinasta, en osaa myötäillä koiran liikkeitä riittävän hyvin), mutta puolivälin jälkeen aloin itsekin saada rytmistä kiinni ja loppu meni lähinnä epäuskon ja riemun välimailla myhäillen.

Että mulla on etevä koira! Taigasta ei ikinä ota selvää - juuri kun luulet, että joku asia on meille ylivoimaisen vaikea, se suorittaa tehtävän ihan kuin se olisi helpointa maailmassa ja tätähän me ollaan harjoiteltu vuosikaudet... Meidän harjoitusmäärään suhteutettuna Taigan jäljestäminen oli suorastaan loistavaa. Palautteena saimme vain kehuja ja käskyn mennä metsään, tehdä jälkiä, temppuja ja jippoja, ja minä saan opetella siinä koiran lukemista ja jäljestämistä, koira kun osaa jo.

Illalla pakattiin eväsreppu ja hurautettiin koko lauman kanssa metsään. Aivan mahtava sää, linnut pitivät konserttia auringon laskiessa eikä vielä ole edes pahemmin hyttysiä. Parin tunnin iltalenkki oli mitä mainioin. Katla tosin aiheutti taas tarpeetonta sydämentykytystä valitsemassa suorimman ja nopeimman reitin alas kalliolta leikkitäti-Faunan perään rynnätessään. Reitti kulki jyrkkää kallionreunaa ja siitä suoraan alas suolle. Kiersin itsekin sitten suonlaitaan polkua pitkin ja kävin tarkastelemassa paikkaa, josta Katla suoritti alastulonsa: 4 metriä pystysuoraa pudotusta.

Onneksi alla oli suo. Ihana, pehmeä, rahkasammalta kasvava suo.

Anteeksi, mutta saako näille porokoirlle ostettua jostain itsesuojeluvaiston?