Maanantaina kävin Katlan kanssa vähän autoilemassa ja parissa eläinkaupassa etsimässä Ventapad-alustaa sen autohäkkiin. Pennun hysteerisen kiljunnan taso autossa on laskenut murto-osaan edellisestä automatkasta. Ei siis tarvinnutkaan poiketa kotimatkalla apteekkiin ostamaan korvatulppia... Eläinkaupassa Katla teki innokkaasti tuttavuutta muiden asiakkaiden kanssa, halusi oman noutokapulan ja olisi mieluusti mennyt tutustumaan paikalla olleeseen terrieriin. Parkkipaikalla lukuisat autot vähän hirvittivät, niitä piti katsella emännän jalkojen juuresta.

Illalla mentiin raunioille. Katla sai nyt matkustaa takapenkillä häkissä, eikä umpinaisessa kissankuljetusboksissa kuten tähän mennessä. Se vaikutti huomattavan tyytyväiseltä muutokseen ja oli lähes koko matkan ihan hiljaa maisemia katsellen. Raunioilla Katla kävi alkuun metsässä ulkoilemassa oman lauman kanssa ja sitten se sai tulla radalle tutustumaan ihmisiin. Tietäähän se, kun laittaa joukon koiraharrastajia ja pikkupennun vastakkain: lässytystä, leperrystä, herkkujen syöttämistä ja jokaisen on ehdottomasti saatava ottaa ipana syliin ja nuuskutella sen vauvanhajua. Katla ei moisesta pahastu, sillä oli hirveän kivaa ihmisten kanssa. Myös itse rata olisi ollut jännittävä paikka tutustua, mutta tyydyimme nyt alkuun vain vähän siitä reunasta tutkailemaan paria putkea ja tiilikasaa.

Treenien loputtua Katla pääsi uudestaan, nyt pilkkopimeässä ja sateessa, puuhastelemaan radalle siksi aikaa kun laitoimme paikkoja kiinni. Pikimusta pentu pimeässä syysyössä ei ole kovin näppärä yhdistelmä. Täytyy ommella sen pantaa heijastinnauhaa, ehkä siitä olisi vähän apua. Pimeää se ei ainakaan pelkää, vaan lähti reippaana seikkailemaan radalle ja sitten vielä metsään isojen koirien kanssa. Kotimatkalla autossa nukutti hyvin.