Rauniokausi on nyt laitettu kasaan ja hermorauniokouluttajat lomailevat jokusen kuukauden. Kiitos ryhmäläisilleni aktiivisesta osallistumisesta. Mukavaa oli!
Lauantaina pidettiin Jäsentenvälisiä, eli treenikautta lopettavaa leikkimielistä kilpailua jäsenistölle. Itse toimin maastorastilla suunnittelijana ja testaajana. Aamusta oma koiralauma ryntäili tunnin verran pitkin rataa ja viereistä metsäaluetta, kun laitoimme paikkoja valmiiksi kisailijoita varten. Katla sai vihdoin ikäistään ja kokoistaan leikkiseuraa, kun Miian pieni aussielapsi oli paikalla ja osoittautui mitä parhaimmaksi riekkukaveriksi. Neljän tunnin päikkärit autossa ja iltapäivästä penneli pääsi taas mukaan ruokailun ja palkintojenjaon ajaksi. Ihmisjoukossa se luovi kuin kokenutkin maailmanmatkaa, saaden tietysti rapsutuksia ja herkkupaloja sieltä ja täältä. Ja taas painittiin aussien kanssa ja juostiin pari tuntia muuten vaan ympyrää. Kotimatkalla autossa oli kovin, kovin hiljaista, mutta kotona väsymyksestä ei näkynyt enää merkkiäkään. Jos joku tietää miten elohopean saa pysäytettyä, otan mielelläni vinkkejä vastaan.
Eilen illalla oli sitten rauniokauden viimeiset treenit. Oli aikakin, sillä pakkanen teki radan vaarallisen liukkaaksi ja sekä koirat että ihmiset luistelivat louhikossa. Katla sai ensimmäistä kertaa etsiä kaksi ihmistä. Ainakaan pennun irtoamisessa ei ole ongelmaa, havainnointikyvyssä on vielä parantamisen varaa... Tuttuun tapaansa Katla otti tämänkin uuden kokemuksen vastaan suurella riemulla ja täydellä sydämellä, juoksi vimmatusti sinne ja tänne ja löytäessään rengaspinon takana kykkivän namitädin ei pienen koiran onnella ollut rajoja. Toisen maalimiehen kohdalla selvästi syttyi jo lamppu päässä ja reitti maalimiehelle oli suoraviivainen ja määrätietoinen. Katla saa nyt talven miettiä mitä raunioilla oikein tapahtuukaan ja ensi keväänä olisi ajatuksena aloittaa treenaaminen "ihan oikeasti". Tämän syksyn tavoiteena oli saada paikasta muutama positiivinen mielikuva, ja se on varmasti nyt saavutettu.
Taiga sai kauden lopuksi etsiä kaksi maalimiestä ja alueena koko rauniot. Hulmuttelua ja iloista hillumista, ja ohjaajan hämmästykseksi koira oli jopa koko ajan kuulolla vaikka vauhtia riitti. Selkäongelmien takia tämä kausi on ollut lähinnä mielenvirkistystä, mutta siitä huolimatta oli mukava lopettaa onnistuneeseen ja iloiseen suoritukseen.
Fauna osoitti taas kerran olevansa aika pätevä rauniovinttikoira. Sen liikkumista radalla on ilo katsella, niin kevyttä ja vaivatonta se on. Fauna pomppii, loikkii ja lentää kasojen yli, eikä sen nenältä jää mikään huomaamatta. Puolitoista vuotta sitten kun Fauna tuli meille en oikein tiennyt mitä vinttikoiralta voi odottaa, mutta ainakin Faunan kohdalla kaikki ennakkoluulot on syytä heittää romukoppaan. Se on motivoitunut, yritteliäs harrastuskoira, josta on vaikka mhin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.