Meidän Pieni Ruskea koiramme täytti helmikuun alussa 12 vuotta. Se on aika pitkä aika olla Pieni Ruskea koira ja se on tosi pitkä aika elää Pienen Ruskean koiran ihmisenä.
Vitsailen aina, että Salka elää varmaan 26-vuotiaaksi ihan piruuttaan, mikäs pahan tappaisi. Ihan rehellisesti en usko, että se on kovin pitkäikäinen koira. Sen alituinen stressaaminen, syömättömyyskaudet, hermoilu kaikesta ja lähinnä psykoottisen ailahteleva käytös on varmasti melkoinen kuorma myös sen elimistölle (puhumattakaan sen järkyttävän rumasta rakenteesta), joka altistanee sen ennenaikaiseen hautaan. Näihin lähtökohtiin nähden kaksitoista vuotta on sinällään jo saavutus. Siinäkin mielessä, että viimeiseen kymmeneen vuoteen ei ole mahtunut kovin montaa päivää, jolloin en olisi edes sekunnin murto-osan verran miettinyt Salkan lopettamista (tai huonompana hetkenä työntämistä rekan alle). Välillä sitä pohdintaa on käyty vakavammallakin mielellä, mutta aina on päätetty, että kyllä se nyt tässä vielä menee ja seuraava purema on sitten se viimeinen. Salka ei ole purrut ketään moneen vuoteen (no paitsi Floraa vähäsen, mutta ei tarvinnut edes käydä eläinlääkärissä, ja Heklaa olisi yrittänyt mutta ei saanut kiinni, mutta ei kai sitä lasketa?). Että ei kai sitä nyt enää kannata pohtia, kun ollaan tähänkin asti pärjätty, niin eiköhän me pärjätä loppuun asti. Jotenkin.
Vanhenemisessa on Salkan kohdalla ollut yksi merkittävä etu: sen kuulo on huonontunut niin olemattomaksi, että se ei enää saa hermoromahdusta milloin mistäkin äänestä, kun se ei yksinkertaisesti kuule niitä. Se myös nukkuu paljon sikeämmin kuin ennen, eikä pomppaa pystyyn joka kerta kun kävelen kolmen metrin päästä sen ohi.
Salkan omaa sisäistä maailmaa on usein vaikea ymmärtää. Ei se varmaan itsekään oikein ymmärrä miksi sillä on niin suuria tunteita, joita on vaikea hallita. Salka osaa nyrjähtää niin ilosta kuin pelosta. Onnellisena se punkee vasten kuin kiehnäävä kissa, eikä tiedä miten päin olisi.
Salkan synttäreitä vietettiin metsälenkkeilyn ja possunkorvien parissa. Viikonloppuna tavattiin myös Hukka-sisko. Keväämmälle olisi kiva saada järjestettyä pentuetreffejä, kun nyt ajatus kuivui kasaan sairasteluiden ja muiden kiireiden takia. Taigan yhdeksästä pennusta tietääkseni kahdeksan on vielä hengissä. Tsaro eli Sarastro kuoli yllättäen viime kesänä.
Onneksi Salkaa aina välillä lapsettaa. Porokoirien kanssa voi hyvin leikkiä, kunhan ne leikkivät Salkan säännöillä. Salkaa myös luullaan säännöllisesti vielä pennuksi tai ainakin nuoreksi koiraksi. Itse huomaan kyllä sen suupielissä jo vähän harmaata.
Kuvat on sitten viime vuoden maaliskuulta, koska Pinkula meni pudottamaan turkkinsa niin täysin, ettei siitä kehtaa nyt ottaa valokuvia. Kävin eläinkaupassa ostamassa ekaa kertaa biotiinipurkin. Ainahan Salkan karvanlähdöt on olleet varsin kokonaisvaltaisia tapahtumia, mutta kokeillaan nyt vaikuttaisiko biotiinikuuri mitenkään uuden turkin kasvatteluun.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.