Olen ollut laista päivittämään blogiin treenejä ja vielä laiskempi täyttämään koirieni treenipäiväkirjoja, joten tehdään edes pikakatsaus parin kuluneen viikon treeneihin.

Tunnistusjälkihommia tein keskiviikkona 18.3. Hyrylän uimahallin luona, kun sain ihan vieraan jäljentekijän tallaamaan koirille jäljet. Heksu sai lyhyemmän pätkän asfaltille ja paljon esineitä. Kattis sai pidemmän pätkän asfaltille, tien yli soralle ja siitä nurmikolle ja muutama esine siellä täällä. Kumpikin ihan ok, mutta ei mitenkään erityisen hyvin. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja jäljet vanhenivat noin tunnin. Häiriöinä pari autoa ja jäljen päällä/vieressä kävelleitä ihmisiä. Seuraavat varsinaiset tunnistusjälkitreenit idariporukalla peruuntuivat (ja vaihtuivat henkiseen ja fyysiseen nollaamiseen parin skumppapullon voimin. Joskus sitäkin tarvitaan.) ja kun kotonakaan en ole saanut aikaiseksi tehdä mitään lajiin liittyvää, ovat koirat saaneet olla tämän suhteen ihan hunningolla.

Tossujen laittaminen on polokoiran mielestä rääkkäystäKatla-raksa1.jpg

Tossut jalassa voi silti etsiä ihan riemumielinKatla-raksa2.jpg

Pelastuskoiratreenejä on sen sijaan ollut kerrankin mukavasti. Maanantaina 23.3. Kattis sai pitkän etsinnän, kun rämmimme pimeässä, märässä ja kylmässä ryteikössä tunnin ja vartin etsimässä Aikkia. Näitä pitkiä treenejä pitäisi saada useammin tehtyä, vaikka ne vaativatkin vähän järjestelyä ja vaivaa ja kartturin mukaan. Pientä säätöä oli kun unohdin koiran valopannan kotiin ja oma otsalamppu päätti hajota heti alkumetreillä, mutta kaikesta selvittiin. Ei kuivin jaloin eikä kaatumatta, mutta silti.

Heksu törmäsi lasiseinään vain kolme kertaaHeksu-raksa1.jpgHeksu-raksa2.jpg

Keskiviikkona 25.3. pääsimme rakennusetsintätreeneihin Siemensin hylkäämään toimistotaloon. Meillä oli kaikki koirat mukana ja kaikki Salkaa lukuunottamatta pääsivät myös treenaamaan. Heksulle tämä oli toinen rakennusetsintätreeni ja se oli heti ihan messissä ja lähti innokkaasti nenänsä perässä etsimään. Katla joutui treenaamaan tossut jalassa, joka on sen mielestä kidutusrääkkäystä, ainakin kunnes se unohtaa koko tossut heti päästessään hommiin. Mukavasti oli haastetta ja onnistumista. Fauna sai vielä vähän haastavamman treenin ja Floralle tehtiin lähinnä lyhyt iloittelu. Sille oli riittävän hankalaa osata asetella jalkansa liukkailla lattioilla.

Fauna-raksa1.jpg

Se haukkuu sittenkin (ei, vinttikoirat eivät ole hiljaisia)
Fauna-raksa2.jpg

Riittääkö tarkennukseksi?
Fauna-raksa3.jpg

Torstaina 26.3. lähdin heti aamusta pikkuporukalla hakutreenaamaan. Hekla sai etsiä kaksi tyyppiä tuuli-ilmaisuina ja Katlalle oli kaksi piilottelijaa vähän isommalla alueella: toinen jutteleva ja koiraan kontaktia ottava, toinen kävelevä. Kumpikin löytyi ja ilmaistiin varmasti, ei haitannut oudoti käyttäytyvät ja Katlalle vieraat maalimiehet yhtään.

Katla on ollut nyt agilitylomalla, kun mun työvuorot on osuneet tiistai-illoille. Vinttikoirat ovat käyneet torstaisin treenaamassa. Viime viikon torstai oli varsinainen kauhutreeni kouluttajalla, kun koko ryhmä oli ihan myrtsinä kuka mistäkin syystä. Vain Robin oli rauhallinen ja suoritti tasaisesti Faunan kanssa. Minusta tuntui, etten saa Floraan mitään kontaktia ja se vain sinkoilee tai haahuilee ja tekee ihan mitä sattuu. Alan olla aika epätoivoinen sen suhteen, saanko sitä ikinä niin varmaksi ja rennoksi, että se pystyy oikeasti suorittamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Yleinen tappiomieliala valtasi koko ryhmän ja kouluttajaparkammekin oli ihan epätoivoinen meidän kanssa. Onneksi tarjolla oli kakkua ja kiitoksia kaudesta ja onnitteluja koutsin pienestä tyttärestä, niin jäimme luontevasti keskustelemaan treenien jälkeen ja kaikki saivat vähän purkaa tuntojaan. Miten ihmeessä voi koirien estehyppelykilpailu olla näin vakava juttu niin monelle harrastajalle? Aivan älytöntä.

Olin vielä tälläkin viikolla aivan tympääntynyt ja kahden vaiheilla lähdenkö ollenkaan treenaamaan. Tsemppasin itseni kuitenkin hallille, jossa lähinnä nieleskelin itkua ja olin ärsyyntynyt ihan kaikesta. Sen varmasti huomasi, koska tuijotin vain mykkänä esteitä ja puhuin vain yksisanaisia lauseita. Päätin ottaa stategiaksi, että otan Floran häkistä suoraan kentäälle ja lähtöön, en puhu sille mitään enkä yritäkään "viritellä" sitä mitenkään. Niin kauan kuin olemme kentällä, en anna sille hetkeäkään aikaa herpaantua tai keskittyä mihinkään muuhun kuin minuun, agilityyn tai palkkaansa. Lyhyen treenin jälkeen vien sen suoraan takaisin häkkiin tai ulos kävelemään.

Lopputulos oli jopa parempi kuin odotin. Flora jäi lähtöön istumaan (ei valunut makaamaan kuin keitetty ameeba), se keskittyi ohjaukseen ja sen mielentila pysyi koko ajan positiivisena. Ne pari kertaa kun keskeytin hetkeksi kuuntelemaan ohjeita, heittelin Floralle koko ajan nameja kentälle, joita se metsästi ja sinkoili niiden perässä, eikä ehtinyt katsella ympärilleen. Teimme nopeassa sarjassa koko radan läpi muutamassa pätkässä ja paria kohtaa vähän hioen.

Nyt täytyy miettiä tarkasti, miten tästä eteenpäin. Treenaaminen (saatika kisaaminen) hyvin häiriöherkän, terävän ja paineistuvan koiran kanssa on välillä tuskallisen hankalaa. Toisaalta Flopa nauttii agilitystä ja se haluaa tehdä yhdessä kanssani. Se myös keskittyessään ja hyvässä mielentilassa tekee todella hienoja pätkiä. Harmi vaan, että nimenomaan koiran hermorakenne on se ainoa asia, johon voi koulutuksella ja harjoitelulla vaikuttaa vain hyvin vähän.

Flopa raksatreeneissä
Flora-raksa.jpg