Keskiviikoksi oli luvattu sadetta. Ihan jopa niin paljon, että tiistain Hesarissa oli erillinen artikkeli siitä, miten voikaan sataa kerralla niin paljon ja että seurauksena voi olla tulva, mutavyöry, kastuminen ja silleen. Varauduin siis illan treeneihin sadevarusteilla, snorkkelilla ja lapiolla. Aluksi satoikin, vähän. Ja sitten melkein paistoi aurinko. Mitä tämä nyt on olevinaan, jos ei edes säätiedotukseen ja Hesariin voi enää luottaa?

Heksukin esitti parhaat otteena luvusta olen hemmetin ärsyttävä teini-ikäeläin ja livahti autohäkin ovenraosta kuin spiidiä vetänyt ankerias ja kirmasi iloisesti sadan metrin päähän metsään hillumaan siellä kuuliaisena kimppatottistelevien treeniryhmäläisten sekaan. Eikä hävettänyt [x] vituttanut [x] naurattanut [  ] yhtään.

Tuli se sitten takaisin kun reipashenkiset treenikaverit sen käskyttivät (eh) pois. Sitten mentiinkin yhdessä uudestaan, narussa ja maksanameja heilutellen, että katsos näin me totellaan ja ollaan ihan rauhallisia! No oli se melkein. (Kädessä on vieläkin rakko.)

Kimppatottistelun ja ryhmäytymislenkin jälkeen ryhdyttiin puuhaamaan liinassa etsimisen alkeita. Joillekin vähän jo jatkokurssiakin. Tehtiin tienvarsietsintää. Kaikille eka maalimies tien varressa olevaan peuranmetsästystorniin ja toka maalimies jonnekin sopivaan puskaan, joko tuulen alle (jäljennosto) tai tuulen ylle (sinne vaan minne nenä vetää). Hyvin meni. Koirat oli nenät auki ja yksikään ohjaaja ei loukkaantunut raahautuessaan kiskovan koiransa perässä.

20150506_203510.jpg

Tuuli tuli aikalailla suoraan vastaan tien myötäisesti. Peuratorni oli hyvä ja havainnollistava harjoitus. Maalimiehen haju tuli kauas pellolle  tien vastakkaiselle puolelle ja sitten ihan suoraan tornin taakse alle, jossa sattui olemaan valtava kasa kaadettua pajukkoa. Mutta tielle tai tornin helpommin lähestyttävälle puolelle ei haissut, ei sitten millään. Paitsi jos tuuli sattui just sopivasti vähän kääntämään. Koirien ratkaisuvaihtoehdot olivat hakea haju kaukaa pellolta (osaava ja irtoava koira -menetelmä, jolla on ohjaaja joka jaksaa juosta perässä), jäljestää tornille ja päätellä loput kun jälki loppui (kokeneen koiran menetelmä) tai sinkoilla ympäriinsä pallo hukassa kunnes käy tuuri ja tuuli kääntää sopivasti (pentuspecial). Kaikki kuitenkin hienosti löysivät ja merkkasivat tai ilmasivat löydetyn. Hullut Pennut yrittivät jopa kiivetä tornin tikkaita. Onneksi eivät pääseet kovin korkealle ennen putoamista.

Muistilappu itselle: kytkettynä etsittäessä AJATTELE. Tarkista itse korkeat ja suljetut kohteet ihan lähellä. Haju voi hyvinkin leijailla iloisesti suoraan koirakon yli ja laskeutua ties minne, ja kytkettynä oleva koira ei kata lähellekään niin laajaa aluetta kun vapaani kirmaileva tekee.

Lopuksi lähetimme muut kotiin ja jäin vielä Sofian kanssa haukuttamaan pentuja purkilla. Tyynen pitää opetella rauhallisuutta ja Heklan muuten vaan käytöstapoja. Kyllä ne jotain ääntäkin piti. Onneksi tällä asialla ei ole kiire, vaan ilmaisua olisi tarkoitus treenata koko kausi ihan erillään kaikesta etsimisestä.

20150430_181800.jpg

Sunnuntaina olkkarin lattialta löytyi veripisara. Epäilykseni suuntautui Pieneen Ruskeaan ja Tosipieneen Mustaan. Työputken lamauttamana en jaksanut pohtia asiaa enempää vaan vein lappalaiset lappalaiskavereiden kanssa iltalenkille. Onneksi nää kaverit on kaikki narttuja itsekin. Maanantaina diagnoosi sai varmistuksen: meidän pentu ei ole enää pentu, vaan Heklalla alkoi juoksuaika. Seuraavat kolme viikkoa harrastetaan siis lähinnä narunjatkeenalenkkeilyä. Ahdistaa jo etukäteen. Veikkaanpa, että nti Draama tekee juoksuajastakin suurta näytelmää ja ei varmaankaan mystisesti muutu rauhalliseksi ja seesteiseksi ja sellaiseksi, joka pysyy mukavana ilman päivittäin päätöntä juoksuralliaan.

Viikonloppuna olisi ollut myös hälytysryhmän jälkileiri. Ja minä olin töissä koko viikonlopun. Tietenkin.