lapinporokoira Katla (Pihlajamäen Fafnir)946926.jpg
Meille ei pitänyt tulla pentua. Ei ainakaan moneen vuoteen vielä. Ja senkin joka ehkä tulisi, piti olla silkkivinttikoira tai suomenlapinkoira. Näistä pikkuseikoista huolimatta meille tuli Katla. Juuri nyt, ja juuri tähän tilanteeseen.

Katla on monien sattumien summa. Katlan isä Miehtebiekka Muohtti sattuu asumaan sillä suunnalla, josta sukuni on kotoisin. Mustin emäntä Sanna sattuu kirjoittelemaan samalla lappalaiskoiranettipalstalla kuin minä. Sanna sattui sitten kerran lähtemään lenkille minun ja tyttöjeni (silloin vain Taiga ja Salka) kanssa, kun olin mökillä siinä lähistöllä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Musti oli juuri sellainen porokoira, jonka pennun vielä joku päivä haluaisin. Kolme vuotta myöhemmin satuin lukemaan siltä jo aiemmin mainitulta nettipalstalta, että Mustille tulee pentuja. Kenenkäs muun kuin Hukan eli Kisuran Kufihtaren kanssa, nartun jonka kuvia olin ihaillut kylmä hiki otsalla. Voiko koira olla noin kaunis? Hukan sisko Liekki taas oli lumonnut hulvattoman hauskoilla pentublogijutuillaan. Pikaisten ja ei ehkä niin vaivihkaisten kyselyideni perusteella Hukka vaikutti ihan oivalta koti- ja harrastekoiralta, rauhalliselta ja tasapainoiselta. Musti taas - no, se ei varmaankaan ole se helpoin koira, mutta harrastuskoiraa hakevalle ihan nappijuttu. Mutta pennut oli tietysti onnekkaasti jo kaikki varattu, joten saatoin surutta päästää päähäni kaikenlaisia "entä jos" -ajatuksia.

Entä jos Taigan kipeä selkä vain jatkaa pahenemistaan ja siitä ei tulekaan enää harrastuskoiraa?
Entä jos Fauna onkin maailman ainoa palveluskoirasilken ja toista samanlaista ei saa?
Entä jos minä jään kohta ihan kokonaan ilman harrastuskaveria?
Entä jos Hukan ja Mustin pennut olisi täydellinen sekoitus vanhempiaan?
Entä jos meille tulisikin porokoira - vaikka nyt just heti?

Kuten sanottu, narttupennut oli jo varattu joten ei siitä sen enempää. Kunnes eräänä väsyneenä ja Taigan tilasta vähän masentuneena iltana huomasin, että varaustilanteeseen oli tullut muutos. "Yksi narttupentu mahdollisesti vielä vapaana." Sen enempää ajattelematta laitoin Pihlajamäkeen viestiä, että voisiko niitä käydä "ihan vaan katsomassa". Kuuluisat viimeiset sanat. Tiesihän sen. Pennut oli valloittavia. Nartuissa oli yksi, joka olisi kaikinpuolin ollut erittäin lupaavan oloinen pelastuskoiran alku, ja erittäin lupaavan oloinen pentu asumaan narttulaumaan. Ja sitten oli se pieni musta pussipiru, "puppy from Hell", kuten kasvattaja sitä kuvaili. Lähdin kotiin aika sekavissa mielentiloissa ja sanoin odottavani seuraavan viikon pentutestauksen tuloksia. Sen jälkeen raahasin kepon mukanani uudestaan kyläilemään ja katsomaan pentutestivideot. Se erittäin lupaava pentu vaikutti edelleen erittäin lupaavalta. Jokaikinen järjen hiven sanoi, että älä ota pentua. Tai jos otat, niin ota tämä. Se on täydellinen.

Mutta minä halusin sen pussipirun.

Pentujen luovutusaika oli melkein käsillä. Illalla kotona punnitsimme vaihtoehtoja - elämää kompostikehikoilla vuoratussa asunnossa, pissalätäköiden seassa, rahanmenoa, huolta, vaivaa ja... no, pentuonnea. Vaihtoehtona jatkaa järkevän, koulutetun, helpon ja kaikinpuolin rakastettavan laumamme kanssa kuten tähänkin asti. Ottaa vähän lomaa intohimotreenaamisesta, keskittyä nauttimaan suorituksista, ei pähkäilemään miten ne saisi paremmiksi, varmemmiksi, täydellisemmiksi. Tehdä vaikka enemmän töitä - siis niitä ansiotöitä - ja maksaa asuntolainaa pois vähän reippaammin. Kirjoitin puhelimen muistiin valmiiksi viestin "Hei! Päätimme, että emme nyt ota pentua. Pennut on kyllä ihania ja ottaisin sellaisen mielelläni, mutta tämänhetkiseen elämäntilanteeseemme ei ole reilua ottaa pentua, ei pennun eikä aikuisten koiriemme vuoksi. T. Jenni" Siellä se viesti on edelleen muistuttamassa viimeisestä järkevästä hetkestäni. Seuraavana päivänä soitin Pihlajamäkeen ja sanoin, että jos vielä saamme, otamme sen mustan pennun.

Sattumalta Pihlajamäen Suvi katsoi meidän sopivaksi kodiksi nuorimmalle sijoitusnartulleen, ja niin meidän elämäämme tallusteli lohikäärmelapsi Katla.