Hekla on ollut meillä ainoana pentuna nyt pari päivää päälle kuukauden. Kuukaudessa ehtii opettaa koiralle vaikka mitä. Pennut oikein imevät oppia itseensä ja leikin varjolla ne oppivat kuin itsestään. Luovutusiän jälkeinen aika on kaikkein tärkein tulevan harrastuskoiran elämässä. Pentuna tehty pohjatyö on kaiken A ja O ja pikkupennun kanssa harjoitteluun kannattaa panostaa paljon.

Selailin eri nettisivustoja, jotka kertoivat pikkupennun kouluttamisesta. Nopean listauksen perusteella koiranpennun pitäisi oppia ensimmäisen kuukauden sisällä oma nimi, luoksetulo, istu, maahan, paikallaolon alkeet, käsittelyyn antautuminen kuten harjaaminen, kynsien leikkuu, hampaiden katsominen, korvien tutkiminen jne., kulkemaan nätisti hihnassa, tekemään tarpeensa ulos, ymmärtää kieltosana kuten ei tai jätä, ohittaa vastaantulijat nätisti ja kontaktissa ohjaajaansa, olipa ne sitetn lapsia, pyöräilijöitä, muita koiria tai vaikka jäniksiä. Pennun pitäisi käy maalla ja kaupungissa, nähdä erilaisia eläimiä, kulkea eri alustoilla, matkustaa bussilla, junalla ja tietenkin autolla. Tuleva harrastuskoira tekee pohjat valitsemiinsa lajeihin, eli tekee namiruutua tai makkarajälkeä, opettelee perusasentoa, kiertää siivekkeitä agilitykentällä ja tutustuu kontaktilautaan. On sitten helppo aloittaa varsinainen lajiopettelu, kun pentu osaa jo perusteet!

Tässä vaiheessa Hekla (13 viikkoa) ymmärtää kaksi sanaa: Hekla ja tule. Kumpikin tosin tarkoittaa sen mielestä "ruokaa". Lisäksi se osaa tökkiä nenällään käytävämatonpalasta ja kepin päässä olevaa pallukkaa ruuan toivossa. Se myös istuu ja tuijottaa halutessaan jotain, mutta vain jos se itse haluaa - ei silloin kun minä haluaisin sen istuvan, eikä kovin montaa sekuntia kerrallaa (vaihtoehtoisesti tai istumiseen ja tuijottamiseen kyllästyttyään se saattaa myös kiljua ja hyppiä ja raapia ja purra halutessaan jotain). Yhtään käskysanaa se ei osaa, se ei istu, seiso, makaa, kieri tai anna tassua pyynnöstä. Se ei ole sisäsiisti eikä se kävele vetämättä hihnassa. Se puree, kiusaa kissaa ja yrittää varastaa ruokaa pöydältä (nyt kun se vihdoin ylettää matalalle olohuoneen pöydälle).

Sen sijaan Hekla juoksee vapaana metsässä pari tuntia aikuisten koirien perässä korvat lipassa ja hampaat välkkyen, onnesta soikeana kun kärttytäditkin sitä leikittävät. Tämäkin on toki väärin, pentuahan ei saisi rasittaa liikaa eikä antaa sen rymytä itseään paljon isompien aikuisten kanssa, jotta sen kasvavat nivelet eivät vaurioidu. Heksu painii Tyyne-siskon kanssa itsensä tainnoksiin aina kun saamme mahdollisuuden päästää pennut leikkimään. Se kävelee parin tunnin hihnalenkkejäkin, asfaltoiduilla kävelyteillä. Tosin pidän sitä yleensä fleksissä, koska sen hihnakäytöstavat ovat vielä vajavaiset ja fleksissä sen on kivempi sinkoilla. Eikä pentua tietenkään saa pitää fleksissä, eikä ainakaan juoksuttaa asfaltilla, eikä missään nimessä pakkotahtista liikuntaa enempää kuin kaksikymmentä minuuttia kerrallaan, kolme kertaa päivässä ja pennun jaksamista tarkkailen.

Heksu nukkui kaverin mökillä koko yön mun kassissa

Katla älysi varata sängyn ensimmäisenä

Heksun jaksamisessa ei kyllä ole mitään vikaa. Se viipottaa häntä tötteröllä edellä menemään, syöksyilee ojiin, kantaa roskia, keppejä ja muita löytämiään aarteita, haastaa muita koiriamme leikkimään, tarraa ohimennen kiinni lahkeesta, räksyttää hetken ja pinkoo taas porukan keulille. Kertaakaan se ei ole tainnut istahtaa alas kesken lenkin ja näyttää väsyneeltä. Tyynen kanssa painiessa ne välillä kyllä makaavat kumpikin huohottamassa, mutta kymmenen sekunnin pikalatauksen jälkeen mennään taas. Meillä kaikki koirat ovat liikkuneet ihan pikkupennusta asti paljon, pääasiassa vapaana. Ne saavat juosta itsensä näännyksiin, kiipeillä kiville, hyppiä portaikoissa, kaatuilla ja törmäillä. Toki tapaturman riski on aina olemassa, mutta uskon, että suuremmassa vaarassa on nuori koira, jota on pentuna liikaa hyssytelty ja joka ei ole saanut omaan tahtiinsa opetella kehonsa rajoja ja kasvattanut kehonhallintaansa samassa kahdissa kuin venyviä koipiaan. Eilen Hekla kiipeili agilityhallin yläkertaan johtavissa metalliritilärappusissa treenikavereitteni kauhuksi. Minusta se oli vain huippi juttu: siinähän oppii asettelemaan tassunsa niin, etteivät ne solahda ritilän raosta, tunnistamaan takajalkojensa liikkeet, kehittää lihaksistoaan ja kordinaatiotaan. Toki sen verran järki mullakin painaa päässä, että istuin itse viereen vahtimaan, ettei pentu jää tassustaan kiinni, putoa portaiden raosta tai panikoi holtittomasti rappusia alas. Aikansa kiipeiltyään (ja syötyään makupaloja), Hekla selvitti itse tiensä takaisin alas.

Hekla ei ole käy nyt tokossa, tottiksessa, pentukurssilla tai edes kimppatreeneissä. Sen sijaan se on kulkenut mukana isojen koirien treeneissä 6-viikkoisesta asti, oppinut rentoutumaan häkissä, odottamaan autossa tai kentän laidalla rauhallisena, syömään ruokansa milloin missäkin hälinän ja koirien haukunnan keskellä. Se kulkee sylistä syliin ja sitä pitelee milloin kukakin joka sattuu sopivasti kohdalle. Se on nähnyt kymmeniä erilaisia koiria, oppinut ettei kaikkien luo voi mennä eikä irvistelevistä, rähjäävistä koirista kannata välittää. Se osaa oikein hienosti kerjätä makupaloja myös vieraiden koirien ympäröimänä tai kipittää fleksin päässä mukana aksatreeniryhmän jäähdyttelylenkillä. Heklaa ei ole pesty, harjattu, puunattu tai sen kummemmin tutkittu tai totutettu. Sen sijaan sitä halaillaan, pusaillaan ja silitellään vähän väliä, ihan vain koska se on niin söpö. Kynnetkin on leikattu lähinnä silloin kun pentu nukkuu.

Olen ottanut pennun mukaan viikonloppukursseille, kaverin mökille, muuttoautoon, varastohalliin, pyykkitupaan, ulkoiluvarustekauppaan, kyläilemään ja muutenkin osaksi normaalia elämääni. Minulle yksi tärkein asia koirassa on, että se on vaivaton ottaa mukaan kaikkialle. Haluan, että voin matkustaa junalla koirieni kanssa, jättää ne huoletta hotellihuoneeseen kun menen syömään tai voin kävellä kauppakeskuksessa ruuhka-aikana koira rentona vierelläni kulkien. Hekla ja Tyyne kävivät jo Koskelan sairaalan kuntoutusosastollakin ilahduttamassa potilaita ja työntekijöitä. Reippaasti ne kulkivat liukkailla lattioilla, hississä, juoksivat pitkin osaston käytäviä, painivat päiväsalissa, kurottelivat pyörätuolia vasten silitettäväksi ja nuolivat sänkypotilaan käsiä kun nostimme ne sänkyyn nähtäväksi. Koirakieltomerkkejä uhmaten annoimme pentujen juosta sairaalan pihanurmikolla hullurallia ja syöksyillä pensaikkoihin niin, että sairaalalle menevät mummot nauroivat katketakseen.

En vielä tiedä tuleeko Heklasta pelastuskoira, agilitykoira, tunnistusjälkikoira tai vaikka kaverikoira. Toistaiseksi me vain ollaan, elellään, juostaan ja halaillaan. Siinä samalla pentu saa kokea maailmaa, tavata ihmisiä, tutustua koiriin, nähdä erilaisia paikkoja, kuulla ääniä ja liikkua monenlaisissa ympäristöissä. Olen varma, että monipuoliset ja vaihtelevat kokemukset ovat hyvä pohja koiranelämälle, riippumatta siitä, mitä koiraharrastuslajia jatkossa keskitymme tekemään - jos mitään. Lajiopettelun ehtii kyllä myöhemmin, koiran kyky oppia ei lopu pentuikään.

Taidan minä silti opettaa sen kohta istumaan ja menemään makuulle vihjeestä. Jos ehdin ja viitsin. Sitä inspiraatiota odotellessa aion viedä sen huomenna kylään vielä yhteen uuteen paikka, tapaamaan kaverilleni juuri muuttanutta bordercollien pentua ja ottaa sen mukaan viikonloppuna tunnistusjälkikouluttajakoulutuksen lähiviikonloppuun. Mutta sehän on toki jo ihan tuttu juttu, kun Heksu oli jo edellisessäkin lähiviikonlopussa mukana.

Ensilumi

Taas tarjolla pelkkiä paskoja kännykkäkuvia. Milloinhan tulisi edes aavistuksen vähemmän harmaa sää ja vapaapäivä yhtä aikaa, että viitsisi kantaa kunnon kameran pihalle?