Torstaina myöhästyin vähän raunioitreeneistä, tosin vain sen verran, että ryhmä oli ehtinyt viedä häiriöt ja tallata alueen. Aikin mukana hengailevat porokoirat olivat kirmaamassa vapaana alueen tallaamisen ajan, joten treenaavat koirat eivät tällä kertaa osallistuneet alkuhässäköintiin. Sen sijaan maailman reippain minimaalimies Veikko 8kk oli taas hommissa mukana. Suunnittelimmekin kopin edustalle hyppykeinun asentamista ja aidattua lapsiparkkia...

Illan aiheeksi muotoitui hankalat alustat. Useimmat koirat eivät tykkää kiipeillä auton renkaista kasattujen pinojen päällä. Radalle on tänä vuonna saatu pari kivaa uutta piiloa, jotka eivät sinänsä ole mitenkään vaikeita, mutta niiden ympärillä on paljon autonrenkaita tuomassa haastetta piilolle pääsemiseen. Piilo otettiin useammalle koiralle (Lumo, Sukka, Joy, Raiku, Kielo) ja odotetusti se osoittautui vaikeimmaksi Raikulle ja Kielolle. Kumpikin koira paikallisti maalimiehen kyllä nopeasti ja selvästi tiesi, missä maalimies on, mutta ei vain keksinyt reittiä miten maalimiehen luokse pääsee. Loppupeleissä tarjolla oli kyllä pari helpohkoakin reitti oli tarjolla, mutta kun koiran usko omiin kykyihinsa loppuu, se saattaa jumittua haukkumaan tai kyselemään ohjaajaltaan apua. Päätimme, että koira joutuu itse ratkaisemaan ongelman eikä se saa ohjaajalta neuvoja tai muuta tukea kuin ohjaajan läsnäolon, koska koirat oppivat helposti avuttomiksi, jos niitä aina auttaa tai harjoitusta helpottaa heti ongelmien alkaessa. Raiku on ihailtavan sinnikäs koira työskentelemään, joten kuuntelimme hyvinkin vartin verran sen taukoamatonta haukkumista rengaskasan reunalla. Lopulta kiipesin itse istumaan rengaskasan sisäreunalle ja maalimies kutsui Raikua ja Raiku keräsi viimeiset rohkeuden rippeensä ja rämpi kasan yli maalimiehelle, jolloin alkoi BILEET. Ja sitten teimme saman kolme kertaa peräjälkeen. Toistot ovat olennainen osa oppimista ja kiipeily kasan yli helpottuikin joka kerta. Kielon suoritus oli hyvin samanlainen, mutta mute-nappula pohjassa, eli haukkumisen sijasta se lähinnä vain tuijotti ja kierteli. Tiedämme taas mitä teemme ensi viikolla(kin).

Lumolle ja Sukalle rengaspinot eivät olleet edes hidaste ja Joy ylitti esteen pienen harkinnan jälkeen. Joy on kyllä kehittynyt hurjasti liikkumisen ja kiipeilyn suhteen!

Kielolle oli tarjolla vielä lisähaastetta kaivon muodossa. Ilta oli pimennyt ja hajut painuivat alas, maalimies oli kaivon pohjalla lipan alla ja rautakansi kiinni. Kaivosta nouseva haju on tällöin hyvin heikko. Kielo kyllä löysi oikean paikan, mutta sillä ei itseluottamus riittänyt ilmaista näin heikkoa hajua. Kieloa on opetettu pyrkimään mahdollisimman lähelle maalimiestä ja umpipiilojakin on otettu maltillisesti, joten nyt oli pieni porokoira uuden haasteen edessä: mitä tehdä kun lähemmäs et pääse ja haju on heikko? Taas koeteltiin niin ohjaajan kuin koiran hermorakennetta, kun natsikouluttaja vain käskee katselemaan taivaalle ja odottamaan koiran ratkaisua. Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kaivon (tai ohjaajan) tuijottelua ja lähistöllä kiertelyä Kielo palasi taas nuuskimaan kaivonkannen reunaa ja HAUKAHTI. Ainakin ohjaajan ja koutsin kehut olivat aidosti iloisia, kun puhkesimme ylistämään koiran ratkaisua. Kielo äityi haukkumaan ja kävimme avaamassa kannen, jotta maalimies pääsi kiipeämään ylös kaivonsa pohjalta palkkaamaan koira. (Kuulemma jäi sudoku kesken.)

Aina ja joka kerta ei voi treenata "liian vaikeita" asioita koiralle, mutta välillä pitää hakea osaamisen rajoja ja pakottaa koira vähän ylittämäänkin oma osaamisensa. Pelastuskoiran kouluttamisessa näen erittäin tärkeänä hyvän pohjatyön pennun tai nuoren koiran kanssa. Koira opetetaan omatoimiseksi, uskomaan omiin kykyihinsa ja haluamaan palavasti päästä maalimiehelle. Jos pohja on kunnossa, koiralle voidaan heittää eteen suuriakin haasteita ja sen halu työskennellä vain kasvaa, kun se ensin turhautuu, mutta lopulta pääsee päämääräänsä ja saa palkkionsa. Uskon vakaasti, että koiratkin tarvitsevat haasteita, itsensä voittamisen tunteita ja nauttivat, kun pystyvät johonkin, josta ne ensin eivät koe suoriutuvansa.

Seuraavana päivänä Karjalaisessa oli pieni uutinen, jossa pelastuslaitos oli hakenut lintutornista kultaisennoutajan. Koira oli kiivennyt torniin emäntänsä mukana, mutta kieltäytyi tulemasta alas ja emäntä ei sitä jaksanut kantaa tai osannut sitä oikein kannustaa. Lehtijutun mukaan "emäntä veti pannasta ja palomiehet työnsivät takapuolesta ja muutaman askelman jälkeen koira päätti itse tulla alas tornista". Facebookiin linkitettynä lehtijuttu aiheutti hilpeyttä koiraharrastajapiireissä, etenkin jutun loppu: "- Koira selvisi koettelemuksesta naarmuitta, mutta henkisesti koettelemus on ollut varmasti kova, avustajat [pelastuslaitos] totesivat tiedotteessaan." Tietäisivätpä vain miten meidän pieniä sesseparkoja koetellaan joka viikko treeneissä! Ja ihan tarkoituksella.

Floralle oli tarjolla neljä maalimies pitkin rataa. Suurin haaste oli tajuta, että Veikko-vauva on etsittävä kohde. Flo paikallisti kyllä Veikon radalla olevaan autoon (sitterissä istuskelemassa), mutta aikoi jatkaa matkaa. Jouduin pari kertaa kutsumaan sen takaisin ja kysymään, että löytyiskö tästä jotain. Pääsin kehumaan reagoinnista hajuun ja sitten kävimme yhdessä ihmettelemässä Veikkoa ja "Veikko" syötti Floralle palkan. Eiköhän seuraavalla kerralla ala vauvakin kiinnostamaan maalimiehenä. Ihan huippua, että meillä on treeniryhmässä mukana sekä lapsen että koiran mukana raahaamiseen kykenevä äiti-ihminen ja maailman reippain pikku-Veikko!

Tytöt päiväkävelyllä - me kyllä päästäisiin alas lintutornistakin ihan omin tassuin!20140909_152259-normal.jpg