Keskiviikkona Sofia ja pikku-Veikko tulivat katsomaan pentuja ja lenkkiseuraksi. Otin vinttikoirat ja kärttyisen Pienen Ruskean mukaan ja suuntasimme kotimetsään koiralauman kanssa. Muuten ihan kiva lenkki, mutta yhtäkkiä huomasin, että Faunalta puuttui valjaat. Etsimme niitä aikamme tuloksetta. En tajua, miten koiralta voi tippua Y-malliset, ihan ehjät ja hyväkuntoiset valjaat päältä noin kahdenkymmenen sekunnin aikana, jonka Fau oli jossain selkäni takana jolkotellessaan polkua perässämme. Melkoinen taikatemppu kaksulotteiselta hau-dinilta? (Torstaina Fauna pääsi eläinkauppaan vaateostoksille ja ostin sille uudet valjaat. Epäilemättä ne vanhat löytyvät siis seuraavan kerran kun menen kotimetsään lenkille.)

Kattis ei vielä(kään) pääse mukaan kimppalenkeille. Olen ehkä liiankin varovainen, mutta en ota riskiä että se hormonihuuruissaan tappelee jonkun lenkkikaverin kanssa, lähtee joukon tyhmistävän vaikutuksen takia elukkajahtiin tms. niin kauan, kun pennut ovat pieniä ja riippuvaisia emästään. Katla jatkaa siis masentumistaan kotona, käy lyhyemmillä lenkeillä ja huokailee syvään, koska joutuu nukkumaan keittiössä pentujen kanssa eikä makuuhuoneessa omassa kopassaan, josta se ylettää tökkimään mua kuonollaan. Pari ensimmäistä viikkoa se oli niin pentujensa lumoissa, ettei tuntunut välittävän, mutta nyt kun pennut eivät enää vie sen huomiota koko aikaa, alkaa Katla kaivata takaisin laumansa pariin. Olenkin päivisin jättänyt keittiön ja olkkarin väliltä portin auki ja Kattis saa hengailla missä haluaa ja valvon vain päältä, etteivät muut koirat mene pentuaitaukseen. Katla itse on relannut muiden koirien suhteen eikä enää rähjää niille, vaikka ne kurkkisivat pentuaitauksen reunalla.

Tytöt ja Morris (keskellä) 20vrk eli joskus ensi viikolla, postauksessani on aikajatkumohäiriö
En mä ole lihava, mä olen hyvin rakentunut!

pennut20vrk-normal.jpg

Keskiviikkoiltana oli pelastuskoiratreeneissä vuorossa neljännen kuusiviikkoisjakson aloitus ja uusi aihe taajamaetsintä. Olemme niputtaneet saman otsikon alle myös kytkettynä etsimisen, teollisuusalueet, rakennukset ja muut taajamassa etsiessä eteen tulevat asiat. Treeniryhmästä paikalla oli vain minä, Petra, Sofia ja Jaana. Olin suunnitellut etukäteen tienvarsietsintäharjoituksen, jonka päätin toteuttaa vaikka porukkaa oli vähän niukalti. Annoin kartalta etsittävän alueen eli ulkoilureitin vartta vajaan kilometrin pätkän, kävimme lyhyesti läpi harjoituksen tavoitteen ja sitten minä ja Petra kirmasimme maalimiehiksi. Jaana ja Sofia saivat sopia keskenään kumpi ottaa tien kumman puolen ja koirakot etsivät siis samaa aikaa rinnakkain edeten.

Tienvarsietsinnällä tarkoitetaan annetun tien (tai polun tms.) varren tarkistamista suunnilleen siltä etäisyydeltä, jonka pystyy luotettavasti tutkimaan kulkien kerran yhteen suuntaan tien myötäisesti. Autopartiolle tienvarsietsintä tarkoittaa lähinnä näkyvän tiealueen ja ojanpenkereen katselua, koirakolle taas etsittävä alue voi olla maastosta, säästä ja häiriöistä riippuen 20-100 metriäkin. Etsintä voidaan suorittaa koira kytkettynä tai vapaana ja joko niin, että ohjaaja kulkee tiellä lähetellen koiraa maaston puolelle tai ohjaaja kulkee maaston puolella koiran mukana joko lähempänä tai kauempana tiestä. Strategian valintaan vaikuttavat tietysti sää, maasto, tuulen suunta, koirakon ominaisuudet jne. Tienvarsietsinnällä voidaan kattaa melko nopeasti laajojakin alueita kun oletetaan, että etsittävä henkilö ei pääse pitkälle maastossa vaan tuupertuu ekaan näreeseen poistuttuaan helppokulkuiselta tieltä, tai kun etsittävä alue on korpea jossa löytyvät jäljet ovat suurella todennäköisyydellä etsittävän henkilön. Taajamassa jälkiä on tietysti niin paljon, että on kyseenalaista kannattaako jokaista nousevaa jälkeä lähteä ajamaan. Tärkeää olisi kuitenkin oppia lukemaan koiraansa ja nähdä milloin se merkkaa tuoretta jälkeä ja osata sijoittaa havainto kartalle, vaikka jatkaisikin alueen tarkistamista ilmavainutyöskentelynä.

Piirsin hienon kartan harjoituksesta. Violetti poikkiviiva/sotku ja teksti merkkaavat mistä kohtaa annettu alue alkaa. Ohjeena oli tarkistaa ulkoilureitin varsi n. 50 metrin etäisyydellä. Turkoosi ja punainen ohut kiemuraviiva on suunnilleen maalimiehen kulkema reitti. Maalimiehet (maalinaiset?) siis lähtivät alkuun ulkoilureittiä pitkin, poistuivat siitä suunnilleen vastakkaisiin suuntiin ja ulos annetulta etsintäetäisyydeltä, kulkivat eteenpäin alueen myötäisesti ja palasivat alueelle n. 25m päähän ulkoilureitistä. Koirakot eivät tietenkään tienneet maalimiesten liikkeistä mitään.

kartta-petikko-normal.jpg

Teknologia tunkee treeneihinkin, kun pidimme yhteyttä "akuankkapuhelimilla" eli lälläreillä eli PMR-puhelimillä, lähinnä siis että piilossa ollaan, tulkaa etsimään! Piilossa taas on hyvä chätätä toisen maalimiehen kanssa facebookin chätillä ja arvioida harjoituksen kulkua... Puolisen tuntia odoteltuani Kielo kipitti jälkeäni pitkin paikalle ja haukkui kuurouttavasti korvaani. Kissanruokakekkereiden jälkeen siirryimme ulkoilureitille odottamaan hieman edempänä olevaa Petraa löytyväksi. Pienen kiemuran jälkeen Raiku löysi kohteensa ja kävelimme kimpassa takaisin autoille puimaan tehtävän suoritusta ja mitä tästä nyt taas ehkä opimme vai opimmeko mitään. Raiku oli käynyt ilmaisemassa myös kaksi sienestäjää alueeltaan ja kumpikin koirakko oli väistellyt muita koiranulkoiluttajia, juoksijoita ja maastopyöräilijöitä. Takaisin autoilla pidimme pienen palaverin, jossa koiranohjaajat kävivät läpi havaintonsa ja analysoivat oman ja koiransa suorituksen. Kummallekin koirakolle tämä oli ensimmäinen tämän tyyppinen harjoitus, joka toivottavasti herätti ajatuksia ja opetti taas jotain. Mielellään vaikka, että milloin pitää luottaa koiraan ja milloin käyttää omaa päätänsä, ja että häiriöisessäkin ympäristössä pystyy tekemään tehokasta etsintää kun vaan luottaa koiraansa ja hallinta on kunnossa. Jatkamme seuraavat 6 viikkoa tällä treeniaiheella, eli taajaman häiriöissä treenaten. Pääkaupunkiseudulla pelastuskoirien pääasiallinen työmaa on nimittäin taajama ja asuinalueet, pienet taajamametsiköt ja risukot rakennusten väleissä. Ikinä ei tiedä mikä ja keitä etsinnässä tapaat, joten koirakko täytyy valmistaa kaikkeen mahdolliseen.

Raikun ja Kielon pidemmän treenin loppuessa alkoi ilta jo pimentyä, joten mun ja Petran koirat saivat lyhyet reagointitreenit. Floralle ja Hurmalle otettiin kaksi maalimiestä ulkoilureitiltä n. 25 metriä suoraan metsään (jokseenkin olemattoman) tuulen yläpuolelle. Otin Flon liinassa etsimään ja odotin, että se joko reagoi ilmavirran mukana tulevaan hajuun tai nostaa jäljen ja alkaa vetää liinassa kunnolla, jolloin päästän sen menemään. Tarkoituksena on opettaa koiralle, että liinatyöskentelyssä ei pidä häiriintyä hitaasta ja kömpelöstä ohjaajasta, joka roikkuu mukana. Sinikkäällä vetämisellä pääsee päämääräänsä. Flora ei ole tehnyt juurikaan liinaharjoituksia, joten ensin tietysti aloitamme helpommalla eikä sen tarvitse kiskoa ohjaajaansa kovinkaan pitkälle, riittää että se selvästi vetää liinassa ja pyrkii edes muutaman metrin kiskomaan haluamaansa suuntaan, jolloin se palkitaan päästämällä liinasta irti ja se saa kaahata maalimiehelle ja ruokapurkilleen. Flora teki innokkaasti hommia ja haki ensimmäisen maalimiehen jälkeä pitkin, vaikka sille ei ole ikinä opetettu jäljestäisestä alkeitakaan. Ilmaisutkin olivat melko pitkät, 20-30 haukkua kummallakin löydöllä. Lopuksi taidontarkistuskokeeseen viikonloppuna menevä Lumo kävi vähän nostattamassa kierroksia (omalle tasolleen) helpolla pienellä etsintäalueella kävelytien kummallakin puolen ja haki maalimiehensä vilahduksessa. [Edit: Lumo suoritti taidontarkistuksen hyväksytysti sunnuntaina, joten treeniryhmälle on tiedossa kakkukestit! Hyvä Lumo ja Petra!]

Illat tosiaan pimenevät ja on ollut pakko taipua kaivamaan otsalamppu kesäsäilöstä. Iltaisin ei enää viitsi lähteä metsään iltalenkille, koska en erityisemmin pidä puihin törmäilystä, juurakoihin kompuroimisesta ja pimeyden turvin metsässä luikkivista eläimistä, jotka herättävät koirissa uinuvat Suuren Metsästäjän. Osansa koirieni jokasyksyiseen saalistusintoon lisää tänä vuonna kotikadullemme muuttanut Tappajarusakko. Se ilmaantuu aina iltayhdentoista jälkeen istumaan suojatien liikenteenjakajalle ja möllöttää siinä tuijottaen ohikulkijoita pahaenteisesti. 

Hyvän tarinan ja törkeän valeen ero on se, että hyvä tarina liioittelee vain sopivasti, mutta se elukka on valehtelematta isompi kuin Salka, sen silmät kiiluvat katuvaloissa punaisena ja se ei todellakaan aio väistä muutamaa kytkettyä koiraa. Edes, vaikka koirat huutavat verta ja kuolemaa, tempovat hihnoissaan ja minä hivuttaudun hiljalleen kohti rusakkoa kiroillen vuoroon koirille ja vuoroin liikenteenjakajan päällä kyyröttävälle elukalle, joka mittailee Salkaa sen näköisenä, että harkitsee sitä iltapalakseen. Noin viidentoista metrin etäisyydellä rusakon ryhti vähän paranee ja se ryhtyy puhisemaan vihaisesti. Jos kantti (ja hihnat) kestää ja koiranulkoiluttaja edelleen lähestyy, se leväyttää valtavat korvat niskastaan pystyyn ja vannon, että niistä kuuluu samanlainen ääni kuin scifielokuvan taistelualuksen warp-speed-siivekkeiden auetessa. Vasta muutaman metrin etäisyydellä se hypähtää laiskasti muutaman loikan sivummalle ja pääsen raahaamaan hampaitaan ilmassa juuri hivenen liian kaukana louskivan koiralaumani ohitse.

Joku ilta vielä mä otan Katlan hihnan lisäksi pitkään liinaan ja teen selvää jälkeä tuosta rusakosta tiputtamalla hihnan kriittisellä hetkellä.