Mitä tapahtuu kun otetaan kaksi ex-biologi-koiranomistaja-retkeilijää, annetaan niille somechätti ja aika herkästi laukalle lähtevä yllytyshulluus? Tietenkin syntyy kaikenlaisia hyviä ideoita, kuten lähteä Sallaan kävelemään pikkupätkä UKK-reittiä. Aikataulullisista syistä päädyimme neljän päivän vaelteluun yhdistettynä mökkimajoitukseen pätkämme molemmissa päissä. Lähtö oli Hautajärveltä ja tarkoitus oli kipaista Pahakurun kautta Sallaan, siis sinne kylille.

Pakkaaminen ei kuulu lempipuuhiini, mutta rutiinilla sekin sujuu siedettävästi

Aamusta kamat kasaan, porokoirat autoon ja nokka kohti pohjoista. Parin pysäjdyksen taktiikalla pääsin illaksi perille Hautajärvelle.

Jossain matkan loppupuolella tein paniikinomaisia jarrutus- ja väistöliikkeitä, kun tienpientareelta vilisti lumikko suoraan auton eteen. Pysähdyin katsomaan, mutta ainakaan tielle ei jäänyt kituvaa eläintä, joten oletin sen päässeen ehjin nahoin karkuun. Varttia myöhemmin pysähdyin jaloittelemaan ja pissattamaan koiria. Ottaessani Katlaa takakontista sen ensi töikseen hyökkäsi takarenkaan lokasuojan alle ja hotaisi siellä herkullisesti mureutuneen lumikonjäänteet kitusiin. Hekla oli myrtynyt, koska se ei ehtinyt osingolle.

Aina on aikaa kahville ja koirille!

Ensimmäisen yön vietimme Hautajärvellä AirBnB -majoituksessa vanhan koulun viereisessä rivitalossa. Majoitus oli halpa ja homeinen, mutta vältti yhden yön verran. Illalla välppäsimme vielä hieman tavaroita, joimme pullon skumppaa ja tarkisteltiin reittiämme kartoilta.

Aamulla leikimme autoleikkiä, jossa ensin ajettiin Sallaan ja jätettiin loppupisteeseen yksi auto, sitten palattiin Hautajärvelle ja jätettiin alkupisteeseen Karhunkierroksen Luontotalon pihalle toinen auto. Kävimme vielä viime tingan pullakahveilla Luontokeskuksella ennenkuin kevyesti heitimme rinkat selkään ja lähdimme ripeästi astelemaan tienvartta päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut retkeilijät, jotka epäilemättä suuntasivat Karhunkierrokselle.

UKK-reitti kulkee kokonaisuudessaan Lieksan Kolilta Savukosken Tulppioon. Reitti on kuljettavissa kokonaan, mutta mitään yhtenäistä karttaa tai opaskirjaa ei taida löytyä. Monin paikoin reittimerkintöjä tai edes varsinaisia polkuja ei ole, vaan reitille haluava joutuu tekemään melkoista selvitystyötä löytääkseen mistä reitin kuuluisi kulkea ja kartanlukutaito on välttämätön. Meidän valitsemamme pätkä on sen sijaan hyvin merkitt, sen varrelta löytyy retkeilyrakenteita ja siitä löytyy esim. Luontoon.fi -palvelusta selkeä reittikuvaus.

Alun tympeän autotietallustelun jälkeen pääsimme kääntymään metsäautoteille ja edelleen pienille poluille. Sääkin oli mainio, puolipilvinen ja ei liian lämmin.

12-vuotias Katla on vapautettu kantotehtävistä jo muutama vuosi sitten, mutta Hekla ja sen veli Ärjä kantoivat koirien ruokia ja jotain varusteita repuissaan.

Pitkospuiden jälkeen pääsimmekin tutustumaan uuteen lempimaastotyyppiini: ojitettu rinnesuo. Täytyy sanoa, että ihan niin kettumaisessa maastossa en ole tainnut ikinä rämpiä rinkka selässä. Kilometrin pätkä tuntui kymmeneltä kilometriltä ja aikaakin kului varmaan tunti. Lähes kuolemankielissä hoipuimme lopulta pienelle hiekkatielle ja ensimmäisen sopivan töyrään taakse lounaalle.

Hyvä ruoka, parempi mieli, ja matka jatkuikin loppureissun ajan paremmissa maisemissa ja maastoissa. Jos reissun ensimmäisen päivän tarkoitus on testata mielialaa ja kuntoa niin pääsimme toteamaan, että mieliala on loistava, mutta kunto kuin keski-ikäisellä toimistotyöntekijälle (eli surkea).

Iltapäivästä alkoi ensin tihuttaa ja sitten sataa kunnolla. Kiskoimme sadevaatteita päälle itsellemme ja muorikoiralle ja kahlasimme milloin suossa, milloin vettyneillä pitkospuilla kohti pohjoista.

Konttilammella olimme saaneet tarpeeksemme suosta, sateesta ja ylämäestä ja päätimme evakoitua lammen rannalla olevaan kotaan yöksi. Tulenloimussa kenkiä ja sukkia kuivatellessa tutkailimme rinkkoja kaivellen illan menuta ja totesin valinneeni ehdottomasti oikeaa vaellusseuraa: Sallan rinkasta löytyi piskuisia punaviinipulloja "pahan päivän varalle". Pidimme kynttilänvalossa mukavaa wine&snack-iltaa muistellen muinaisia vaellusretkiä, joilla syötiin näkkileipää ja Pirkka pussipastaa Trangialla. Kaikki ei todellakaan ollut ennen aina paremmin.

Aamuun mennessä sade hellitti ja pääsimme liikkeelle kuivissa varusteissa. Pian aurinkokin alkoi pilkistellä.

Nousimme Palotunturiin, josta on näkymä itään ja rajan takana kohoaville suurtuntureille

Palotunturilla on pieni lampi, jonka rannalla on kota. Auringon helliessä kirkas vesi alkoi houkutella niin, että heitimme vaatteet näreikköön ja pulahdimme uimaan.

Matka jatkui Topsakka-aavalle. Laaja suoalue on Löytöjängän-Suksenpaistama-aavan soidensuojelualuetta. Kartan mukaan Topsakkaharjulla on lintutorni, jota kohti suuntasimme toiveena hyvät näkymät yli laakean aapasuon. Suolla laidunsi poroja ja "no noita... noita laululokkeja, noita valkoisia!" Näin riistabiologimme kuvaili tietenkin Suomen kansallislintua, laulujoutsenta. Iltaan mennessä Topsakka-aavastakin oli tullut Touhu-Tupsukasaava.

Lintutornin sijasta löysimme tämän pinon. Oletan, että tässä on joskus ollut torni, mutta se on sittemmin purettu. Päätimme tehdä kasaan koirille nosework-piilot, olihan kansainvälinen nosework-päivä ja minulla rinkassa mukana minikitti treenivälineistöä. Samalla söimme välipalaa, jotta jaksoimme kävellä vielä muutaman kilometrin lounasta odotellessa.

Suksenpaistamalammin nimi herätti mielenkiintoa, mutta vielä enemmän meitä kiinnosti ruoka. Laavulla oli kai sorsastuskauden alkua odottelemassa vanhempi ja jokseenkin vähäpuheinen herra hyvin äreän suomenpystykorvan kanssa. Emme tupanneet samoille tulille vaan jäimme viereisen pöydän ääreen kokkailemaan gourmet-ateriaamme.

Matka jatkui suomaisemissa kunnes polku alkoi kohota ja pian tulimme Aihkipetsin päivätuvalle. Tupa on erinomaisesti hoidettu, kauniilla paikalla ja niin lähellä Sallan palveluita, että se lienee myös päiväretkeilijöiden suosiossa. Pidimme vain pikaisen vedenotto- ja huoltotauon ennenkuin jatkoimme sinnikkäästi matkaa.

Luovutimme pimeyden laskeutuessa Ruuhitunturin etelärinteillä. Nousimme pienen metsäisen laen päälle ja etsimme vähenevässä valossa tasaisen telttapaikan. Ehdimme vielä syödä ja juoda iltakaakaotkin ennenkuin alkoi ripotella vettä ja kömmimme telttaan nukkumaan. Kahden hengen Fjällräven on kahdelle ja kolmelle koiralle melko tiivis majoite, mutta sopu sijaa antaa. Tai se, etteivät mun tytöt juuri noteeraneet Ärjän murinoita vaan asettuivat muitta mutkitta nukkumaan sen päälle.

Aamulla saimme rauhassa levitellä tavaroitamme, koska sadepilvet olivat taas menneet menojaan yön aikana. Aamupalanuudeleiden ja kampanisujen jälkeen keräsimme leirin ja lähdimme katsomaan Ruuhitunturin lakea.

Porokoirat poseeraa, taustalla Venäjän tunturit

Ruuhitunturilla on päivätupa, latukahvio ja riippumatto. Kahvio ei ole kesällä auki, joten hyödynsimme taukoa ja rakenteita viihdyttämällä koiraa taas hiukan nosework-etsintöjen parissa. Kuvassa Ärjä yrittää paikallistaa riippumaton metalliketjuun magneettirasiaan piilotettua hajulähdettä.

Ruuhitunturilta jatkoimme vaihteeksi alamäkeen eli kohti Salla-Kuusamo maantietä ja sen varrella suloista houkutustaan lupailevaa Poropuistoa. Yhtään poroa emme nähneet, koska kipitimme minkä keski-ikäisiltä ja rinkkojen painon alla ryytyviltä ruumiiltamme pystyimme suoraan opaskeskuksen vessaan (oi, lämmintä vettä! Saippuaa!) ja kahvilaan.

Herkuttelun jälkeen siiryimme maantien itäpuolelle ja jatkoimme kohti Tunturilammen laavua. Paikka oli nimensä veroinen: kauniin lammen takana kohosi Sallatunturi (siis se "väärä" Sallatunturi, eli Pyhätunturi - oikea Sallatunturihan on Venäjän puolella). Jäimme laavulle syömään lounasta ja saimme pian seuraa Metsähallituksen jepestä, joka tuli tuomaan klapilastia ja tarkastamaan paikkojen kuntoa. Muuten saimmekin kulkea ihan rauhassa koko lyhyen vaelluksemme, lukuunottamatta ihan Poropuiston lähialuetta.

Ruokataolla tutkailin netistä säätiedotusta, jonka mukaan myöhemmin illalla saattaisi sataa. Päätimme jatkaa matkaa, jotta ehdimme tehdä leirin ennen sadetta.

Emme olleet kulkeneet kuin reilun kilometrin, kun säätila muuttui voimakkaasti ja lännestä nousi tuuli. Pian takanamme näkyi melko vaikuttava pilvirintama ja kaukaa kuului jyrinää. Ehdimme juuri kiskoa sadevaatteet päälle kun rintama oli kimpussamme. Ukkonen pyöri tunturien välissä suoraan yllämme. Salamat iskivät ylärinteeseen niin, että korvissa soi ja ilma tuntui sähköiseltä. Taivaalta tuli kaatamalla vettä ja peukalonpään kokoisia rakeita. Yritimme suojautua pieneen metsikköön pahimmalta sateelta, mutta totesimme sen toivottomaksi. Muistin kartasta, että noin puolentoista kilometrin päässä on Kylmähetteen lampi ja sen rannalla kota. Loppumatka mentiinkin melkoisen rivakasti. Sadevarusteista huolimatta perille päästyämme olimme kaikki läpimärkiä, ihmiset ja koirat. Kodan katto vuosi paikotellen ja osa penkeistä lainehti. Onneksi löysimme jonkun verran kuivia puita kodasta ja puukatoksesta, joten pikaisen kirveenheiluttelun jälkeen saimme tulen aikaiseksi ja aloitimme pitkälle iltaan jatkuneen kuivatteluprosessin.

Ukkosrintaman mentyä ilta oli tyyni ja sateeton. Myrskyn kastelemina oli kuitenkin mukavaa jäädä kodalle yöksi. Toki teltassakin olisimme pärjänneet, olihan teltta, makuupussit ja varavaatteet kuivina vedenpitävissä pusseissa, mutta ehkä tämä päivä oli hyvä muistutus siitä miksi mukavuudenhaluisen tätiretkeilijän kannattaa useimmiten valita vähän enemmän kuljetut retkeilualueet täysin erämaan sijasta.

Viimeinen vaelluspäivä alkoi rakkojen teippailulla, särkylääkevertailulla ja miettimällä miten paljon tavarasta olisi voinut jättää pois, jotta rinkka olisi kevyempi. Ainakin loput punaviinit oli juotu edellisenä iltana, joten niiden painosta ei enää ollut harmia.

Jatkoimme hieman ohi paluureittimme kääntöpisteestä, sillä halusimme käydä katsomassa Pahakurua. Kurua ympäröivät vanhat, suuret aihkipetäjät ja rotkon pohjalla on kuvankaunis pieni puro.

Koiria kiinnosti enemmän evässuklaat kuin maisemat.

Pahakurulta polku olisi jatkunut houkuttelevan näköisenä pitkin Aatsinginhaudan vaaramaisemia kohti Kelloselkää, mutta huokaisten käännyimme takasin ja suuntasimme kohti Sallan lomakylää. Viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin paistoi, saimme ihmetellä pitkospuilla todennäköisesti ahmankakkaa ja elämä oli kaikinpuolin erinomaista.

Olimme varanneet mökin Sallatunturin lomakylästä ja jättäneet auton hotellin pihaan. Kävelimme siis suoraan autolle, kävimme hakemassa mökin avaimet ja kurvasimme Sallan keskustaan hakemaan vähän iltaeväitä ja skumppapulloja, olihan meillä peräti kahdet synttärit juhlittavina: Hekla ja Ärjä täyttäisivät perjantaina viisi vuotta ja minä lauantaina... vähän enemmän. Ostosten jälkeen kävimme mökillä siistiytymässä ja pakastekuivattuun pussiruokaan kyllästyneenä menimme hotellin ravintolaan herkulliselle päivälliselle.

Iltalenkiksi olimme tietenkin valinneet Salla- eli Pyhätunturin. Säätiedotus varoitteli taas ukkosrintamasta, mutta tällä kertaa se kiersi meidät ja saimme vain nauttia erikoisesta valaistuksesta, pilvistä ja kauemmas lankeavasta sateesta.

Tunturin huipulla näköalatornissa juhlittiin pikku porokoirien synttäreitä päivää etukäteen. Koirat saivat puruluut, ihmisille oli muffinsseja ja skumppaa.

Perjantaiaamuna, koirien varsinaisena synttäripäivänä, eläinten aamupala oli tavanomaista maukkaampi.

Sallatunturin lomamökit olivat siistejä ja mukavia, ja kesäaikaan melko kohtuuhintaisiakin. Niihin kuului monipuolinen aamupala hotellilla. Tukevan aamiaisen jälkeen lastauduimme autoon ja suuntasimme takaisin Hautajärvelle hakemaan siellä odottanutta toista autoa. Toki koirista piti ottaa perinteinen napapiirinylityskuvakin.

Reissujen tylsin osuus on ehkä kotimatka, kun hieman ryytyneenä joutuu istumaan tuntikaupalla autossa tai muussa kulkuneuvossa ja miettiä paluuta arkeen. Tällä kertaa matka oli toki pitkä, mutta sitä siivitti ajatus siitä, että heti seuraavana aamuna olisi edessä reissu Selkämeren kansallispuistoon ja Kylmäpihlajan majakkahotelliin.