Viime aikoina koiria on siirretty melko paljon ulkoruokintaan, ja etenkin Katla on varmistanut riittävän ravinnonsaantinsa hankkimalla itselleen noutoruokaa.

Aiempien epäonnistuneiden yritysten jälkeen olemme vihdoin päässeet pisteeseen, jossa sekä minä että Kattis tunnumme innostuvan noutokapulan esiin ottamisesta. Minä siksi, että olen vihdoin saanut vuosia odottelemani mielenhäiriön ja päättänyt opettaa Katlalle kunnollisen noutoliikkeen. Katla epäilemättä siksi, että sen yksinkertaisessa mielessä noutokapula on nyt vahvasti linkitetty mahdollisuuteen saada ruokaa, ja Katlan mielestä kaikki mihin liittyy ruokaa, on erittäin tärkeä ja ihana asia. Kuluneen reilun viikon aikana Katla onkin saanut lähestulkoon vain noutoruokaa. Ulkoruokintalinjaa on jatkettu myös ruokailemalla hakutreeneissä ja muutenkin ulkoiluttajan taskusta lenkeillä.

Ulkoruokintaan oli taidettu heittää myös kaksi laumanvartijakoiraa, jotka tapasimme eilen iltalenkillä. Kävelimme rauhassa jo kotia kohti, kun Salka kiljaisi ja heittäytyi hihnanmitan verran eteenpäin. Käännyin katsomaan taakseni, ja hetki kesti ennenkuin pakkasen kohmettamat aivoni rekisteröivät tilanteen koko karmeuden. Noin 15 metriä takanamme meitä kohti hölkkäsi kaksi pienen ponin kokoista, valko-vaaleanruskeakirjaava koiraa. Nykäisin omat koirat selkäni taakse ja latasin kaikki vähäisimmätkin vaikutusvallan rippeeni ja karjaisin koirille jotain, joka ei sanallisesti ollut varmaankaan kovin helposti tulkittavissa, mutta josta välittyi viesti "ette tule tänne". Tiedättehän sen kohtauksen Taru sormusten herrasta, jossa Galdalf seisoo huteralla kivisillalla ja huutaa "You shall not pass" retkikuntaa uhkaavalle hirviölle? Haluaisin kuvitella, että antamani vaikutelma oli näiden luffejen mielessä jokseenkin samanlainen. Ainakin ne pysähtyivät arvioimaan tilannetta uudestaan. Selkäni takana Salka tempoili hihnassa ja vinkui kauhuissaan. Fauna päätti kerrankin pitää suunsa supussa ja seisoi mun jalkoihin liimautuneena ihan hiljaa. Katla piti asemansa mun vieressä ja tuijotti itseään noin viisi kertaa suurempaa urosta, joka tuijotti minua, ja arvioi selvästi pystyisikö hoitelemaan mut päästäkseen käsiksi varsinaiseen kohteeseensa, mun koiriin.

Karjuin minkä kykeni ilmoille mielipiteeni vapaana juoksentelevista jättikoirista ja siitä, että mun fifit eivät ole heidän iltapalansa, tämä on minun katuni, minun kaupunkini ja oikeastaan myös minun maailmani, ja siinä laumanvartijat elävät vain mun armosta eivätkä suinkaan siksi, että luultavasti painavat itsekin parikymmentä kiloa enemmän kuin minä, ja pystyisivät halutessaan tekemään mustakin jauhelihaa. Just sillä hetkellä olin melko onnellinen siitä, että koirat usein mittaavat toisiaan enemmän henkisen kantin kuin fyysisen voiman perusteella. Laumiksista toinen, ilmeisesti johtavassa asemassa oleva, mittaili mua ja uhkaili. Toinen lähti kiertämään kauempaa, ilmeisesti tarkoituksenaan päästä mun taakse ja mahdollistaa hyökkäys kahdelta suunnalta. Onneksi tajusin tilanteen ajoissa ja siirryin keskemmälle tietä uhaten tätä seuraajaa, joka jättikin ajatuksen sikseen ja siiryi takaisin toisen koiran taakse. Siinä me sitten jumitettiin ikuisuudelta tuntunut aika, joka oikeasti kesti varmaan minuutin tai kaksi. Ihme, ettei vieressä olevista taloista kukaan tullut katsomaan, kun illan hiljaisuudessa naisen ääni huutaa "mene pois, jätä meidät rauhaan, painu helvettiin" ja muuta painokelvotonta.

Lopulta rotevampi laumisuros kääntyi nostamaan koipeaan lumipenkkaan, sen kaverin seuratessa esimerkkiä. Siinä ne sitten kuseksi ja tuijotteli meitä. Hätistelin ne väistämään vähän kauemmas, ajatuksenani vahvistaa niille että eivät lähde seuraamaan meitä. Hitaasti sitten peräännyimme paikalta ja loppumatkan kotiin vilkuilin tiiviisti olkani yli seurataanko meitä.

Laumikset jäivät tällä kertaa ilman take-away annosta, mutta hirvittää ajatella mitä olisi voinut käydä, jos ne olisivat osuneet nenäkkäin jonkun alueen lukuisten pikkufifien ulkoiluttajien kanssa tai jos ne eivät olisi kunnioittaneet ihmistä sen vertaa, että uskoivat mun olevan niitä vahvempi. Mulla oli apunani reilun vuosikymmenen koiraharrastustausta, kokemusta koiralaumoista ja myös aggressiivisesti käyttäytyvistä koirista, ja olen ollut ennenkin hankalissa tilanteissa koirien kanssa. Ensimmäistä seurakoiraansa talutteleva perheenäiti tai teinipoika ei ehkä olisi ollut näiden laumisten mielestä yhtä vakuuttava. Mistään lähinurkilta noi koirat ei tainneet olla kotoisin, koska olivat ihan vieraan näköisiä enkä muista millään pihalla nähneeni moisia. Sekin antoi mulle etulyöntiaseman, kun koirat eivät olleet omalla reviirillään.

Aamuyöstä heräsin hiestä märkänä ja epämääräisen kauhun valtaamana. Olin nähnyt unta, jossa kohtaaminen ei jäänytkään vain läheltä piti -tilanteeksi.

-Kuule Petteri, se on joulu taas, pitäiskö meidän lähteä hommiin?

-Emmä viittis, mitä jos jätetään väliin tänä vuonna? Kuulin ettei etelässä ole luntakaan.

Porojen kuiskailu kantautui tarkkakorvaisen lapinkoiran korviin. Että joulua ei tänä vuonna tulisikaan? Eikö ole riittävän ikävää, kun maa on musta ja kuraa kaikkialla. Vilja tuumi, että täytyy ottaa tilanne omiin tassuihin.

-Hus matkaan, porot! Ajan teidät vaikka Helsinkiin asti itse, jos ette jo mene!

Vaikka poro on melko pöljä eläin, ymmärsi Petteri kavereineen, että Pieniä Ruskeita Koiria ei kannata suututtaa. Etelä-Suomi ei ehkä saanut lunta, mutta joulu taisi tulla sinnekin.

Kiitokset kuluneesta vuodesta kaikille blogin seuraajille, kasvattieni omistajille, ystäville ja tuttaville ympäri maailman. Toivottavasti Vilja ajoi pukin porot teille asti, ja olkoon vuosi 2012 täynnä onnea ja lämpöä kaikille.

Ehkä sitä luntakin vielä tulee, tänne etelään asti.

Kasvattini Sysiväikeen Lyhde on vakavasti sairas. Lyhde alkoi oireilla loppusyksystä ja meni nopeasti huonoon kuntoon. Lopullinen diagnoosi varmistui joulukuun alussa: idiopaattinen chylothorax. Lyhteen rintaonteloon valuu imusuonistosta nestettä, eikä mitään selittävää tekijää (kasvain, tulehdus, trauma, synnynnäinen rakenteellinen virhe tms.) löydy. Valitettavasti tälle sairaudelle ei ole hoitokeinoa, eikä ennuste ole hyvä.

Lämmin kiitos Lyhteen emännälle Annelille Lyhteen hyvästä hoidosta ja tarkasta tutkituttamisesta.

Lyhde tasan 3 vuotta sitten, kahdeksanviikkoisena pallerona

Samalla viikolla sain lisää huonoja uutisia Syysvilja-pentueen suhteen. Pentueen emänemällä diagnosoitiin addisonintauti. Onneksi Nieida voi uuden lääkityksensä voimin taas hyvin! Viljan pennuttamissuunitelmat on nyt toistaiseksi laitettu jäihin näiden lähisuvussa ilmenneiden vakavien sairastapauksien vuoksi.

edit: Lyhde on lopetettu oireiden pahennuttua. Osanottoni Annelille ja kiitos vastuullisesta päätöksestä.

Faunan jalan haava on parantunut todella hienosti. Jäljellä on enää pitkä karvaton raita jalan sisäsyrjällä, jota peittää uusi, terve iho. Mahtaako siihen koskaan kasvaakaan karvoja, no, se jää nähtäväksi.

Meidän blogipäivitykset on yleensä aika harrastus- ja treenipainotteisia. Harvoin tulee kerrottua ihan tavallisesta arjesta, lenkkeilystä ja ihan vain olemisesta. Toki se treenaaminen on meillä nimenomaan sitä "tavallista arkea". Viime viikkoina on korostunut, miten mukavaa on kun on aikuisia koiria, jotka kestävät ihan vain sitä olemistakin melko hyvin. Toisin kuin Faunan jalka, mun jalalla tuntuu menevän hieman kauemmin paranemiseen. Robin on koiria lenkittänyt minkä ehtii, mutta toki tilanne on nyt vähän eri kuin tavallisesti, jolloin lenkittäjiä on kaksi. Treenitkin on jääneet melkein kokonaan. Lauantaina kävimme agilityhallilla. Robin treenasi Faunaa ja Kattis sai lainaohjaajan kouluttajastamme Heinistä. Pari ensimmäistä kierrosta Katla taisi purkaa viime viikkojen turhautumaansa Heiniin ja keskittyi haukkumiseen ja haastamiseen. Muutama painava sana Heiniltä kuitenkin riitti, ja lopuksi Kattis esitti jo enemmän omaa tavanomaista menoaa ja jätti pään aukomisen vähemmälle. Jo aiemmin oli havaittavissa Katlassa pieniä provosointiyrityksiä, kun vierailimme ystäviemme torpalla juoksuttamassa koiria aidatulla pihalla. Katla yritti ensin haastaa veljeään Kaikua, sitten vanhempaa urosta Arwoa, ottamaan pientä matsia. Niuhot omistajat keskeyttivät ja kielsivät nämä yritykset. Toivottavasti pääsemme pian takaisin normaaleihin lenkki- ja treenirutiineihin, koska näyttäisi että Katla alkaa tekemisen puutteessaan kohdistamaan taistelunhaluaan kaikkiin mahdollisiin kohteisiin.

"En pysty selittämään, se vain räjähti?"

Niin, se arkipäiväinen oleminen, ja miksei vähän sunnuntainakin. Mitä meidän koirat tekee silloin, kun me emme kiidä tukka putkella ja hännät ojossa treeneistä toisiin, kirmaa lenkeillä tai koiratreffeillä tai milloin missäkin kissanristiäisissä? Yleensä ne nukkuvat sohvalla (Fauna), rahilla (Katla) tai sängyn alla (Salka). Tai sitten ne kaikki kerääntyvät sänkyyn nukkumaan, tai vaihtelevat paikkojaan (paitsi sängyn alle ei muilla ole asiaa). Salka tykkää myös olla pihalla. Se makailee karviaspensaan takana torkkumassa. Välillä se istuskelee terassilla ja nuuskii ilmavirtojen mukana kulkeutuvia hajuja. Katla on kotonakin Seurakoira, se pitää seuraa ihmisille. Mikä tahansa liikahdus keittiön suuntaan saa Katlan takuulla mukaan. Keittiössä se istuu hiirenhiljaa ja hievahtamatta tuijottamassa ja yrittää hypnotisoida ihmiset pudottelemaan sille ruuanpaloja. Joskus se onnistuu. Fauna vaivautuu keittiöön lähinnä aamuisin, kun se tietää saavansa aamujuuston ja illalla koirien ruoka-aikaan. Toki joskus joku kiinnostavampi toimenpide saa sen tarkistamaan tilanteen, mutta yleensä Fauna löytyy sohvalta omituisiin asentoihin vääntäytyneenä. On hämmentävää, miten sama koira voi vuoronperään venyä koko sohvan mittaiseksi, ja sitten ollakin taas pienenpieni kerä joka vie tilaa tuskin ollenkaan.

Tällä hetkellä meno näyttää suunnilleen tältä: Fauna ja Arhippa ovat hautautuneet sohvalle jätettyyn peittoon. Kattis makaa sohvan divaaniosalla ja tuijottaa telkkarista C.S.I:ta. Salka on sängyn alla ja Vimpa-kissa jossain omissa puuhissaan.

CSI ei kiinnosta näitä kahta

Yksi asia, joka saa yleensä kaikkien eläinten herpaantumattoman kiinnostuksen, on olkkarin pöydän ääressä syöminen. Rankka harrastaminen vaatii rankat huvit, joten treenien jälkeen voi tempaista vaikka pienet nacho-mätöt vapaavalintaisen juoman kera. Arvatkaapa vain, onko nämä ehdollistettu kerjäämään? Meillä on sääntö, että katsoa saa, koskea ei. Eikä lautaselle kuolata ja vinkumisesta, pihinästä tai muusta ääntelystä seuraa lähtöpassit.

"Ikinä ei olla mitään saatu!"

Että kaikista treeni- ja harrastuspäivityksistä huolimatta nämä ovat ihan tavallisia kotikoiria, jotka tekevät ihan tavallisia koirajuttuja kotona.

Hälyryhmä kävi treenaamassa Upinniemen varuskunta-alueella olevassa Kabanovin luolassa. Nimensä luola on saanut rakennuttajansa mukaan ajalla, kun alue oli venäläisten hallinnassa. Lähtiessään venäläiset räjäyttivät luolan osittain kasaan. Aika on myös tehnyt tehtävänsä ja isoilta osin luola on romahtanut. Mielenkiintoista ja vähän erilaista treenitilaa on kuitenkin vielä riittävästi yhden päivän treenailuihin. Luolassa on pari käytävää, pienempää huonetta ja iso, osittain romahtanut ja rojun, kivimurskan ja katkeilleiden betoniraudoitusten sekamelskan täyttämä "sali" sekä pienempi tila, joka on osittain veden vallassa. Treenasimme kahdessa ryhmässä alue kahtia jaettuna, joten kaikki koirat saivat kaksi treenikierrosta. Kattis oli taas vallan etevä etsintäkoira. Vähän sitä huimasi mennä pimeässä ja märässä hankaliin paikkoihin, mutta on ihanaa nähdä miten ikä on tuonut järkeä päähän ja nykyään se ei enää vaan sulje silmiä ja syöksy eteenpäin, vaan pysähtyy miettimään ja asettelee sitten tassunsa taitaen ja pääsee minne haluaakin. Voin hiljalleen alkaa luottamaan, ettei se reikäpäisesti vaan heittäydy ja satuta itseään. Katlalla oli hakuliiveihin kiinnitetty oma ledilamppu, joka osoittautui hyväksi tuossa ympäristössä. Sen valossa koira näki pudotukset ja minne on menossa, vaikka mun lampun valo ei kantanut riittävän pitkälle.

Pari kuvaa "allashuoneen" puolelta yhden maalimiehen paikallistamisesta.

sisäänmeno pienemmälle puolelle on alta polvenkorkuinen

Kattis hakee hajuja vedestä ja lähtee tarkentamaan

maalimies paikallistettu ja K ilmaisee topakasti

Palkka ei tippunut heti, niin Kattis lähtee etsimään reittiä lähemmäs. Edessä siis uintireissu ja kiipeilyä

Om nom nom, palkinto saavutettu. Juha tarjoilee katinruokaa Kattikselle.

Muilta maalimiehiltä ei ole kuvia, kun kameran salamavalo ei kantanut pimeydessä juuri mihinkään. Vettä inhonnut Teputaa on selvästi löytänyt uimisen ilot tänä kesänä, eikä se juurikaan epäröinyt kahlata edes pimeään veteen päästäkseen lähemmäs löytöjään. Harmi etten saanut kuvaa, kun se ilmaisi kaulaansa myöten vedessä seisten!

Luolatreenin jälkeen kävimme vielä oman lauman ja Petran&Lumon kanssa tunnin rentoutumassa Nuuksiossa. Päätimme jättää hakutreenit illalta väliin, kävimme vain moikkaamassa treeniporukan ja totesin, että eiköhän koirat ole tältä päivältä jo riittävän viihdytettyjä. Kummasti kotisohva ja noutopizza vei voiton tällä kertaa.

Fauna oli treenaillut Robinin kanssa luolassa, vähän varoen pahimpia paikkoja Faun jalkavamman takia. Fauna on mielenkiintoinen sekoitus pelottomuutta ja varovaisuutta. Vaikka se on melko varautunut ja vähän sievistelevä neiti, hakutreenit on paikka jossa sen päätä ei ikinä palele. Luolassakin se kipitti menemään kuin se olisi ihan jokapäiväinen ympäristö sille.

Faunan jalka on parantunut hyvin. Haava ei enää vuoda ja sen voi antaa jo olla ilman siteitäkin. Päivittäin edelleen puhdistetaan ja hoidetaan, toki. Kyllä siitä vielä jalka saadaan, vaikka aika komea arpihan siihen taitaa jäädä.

viikko vahingosta (oranssi väri on Betadineä)

Olin alunperin suunnitellut pitäväni vuoden vaihteessa noin kuukauden treenitauon koirille. Yllättäen tauko aikaistuikin alkamaan nyt heti, kun pieni kotitapaturma lähetti mut kolmen viikon lenkkeily/treenikieltoon. Ensimmäinen viikko menee ilman että saan astua jalalla ollenkaan, joten voitte arvailla missä henkisessä tilassa koirat on pian. Niillä on armottoman tylsää! Mutta niin on mullakin. Eniten harmittaa, että tän takia jää väliin parit todella mielenkiintoiset ja erilaiset treenit, mutta minkäs teet.

Rauniokausi sai nyt myös äkkilopun meidän osaltamme ja apukouluttaja Petra joutuu hoitamaan viimeisen treenikerran palautteineen yksin. Petra onneksi osaa ja pärjää. Viimeiseksi rauniotreeniksi jäi nyt sitten viime maanantai, jolloin syöksyin paikalle lähinnä olemaan sosiaalinen 12 tunnin työpäivän päätteeksi. Mun korvaajana koulutuspuuhissa oli Juha. Tarkoitus ei ollut treenata omia koiria, mulla oli Kattis takakontissa lähinnä seuran vuoksi ja ajattelin sitä vähän juoksuttaa treenien jälkeen. Päätin sitten yllytyksen takia kuitenkin ottaa Katlankin radalle, vaikka olin väsynyt ja keskittymiskyvytön. Sen kyllä huomasi sitten... Juha oli päättänyt tehdä meille treenin, jossa oli pienehkö alue ja neljä maalimiestä, joista 2 samassa piilossa (maaluola) ja 2 ihan vierekkäin, niin että maalimiesten väliin jäi parikymmentä senttiä. Kattis nosti ekan maalimiehen tuosta lähekkäiseltä piilolta. Ihmettelin vähän sen ilmaisua, kun mun mielestä se ilmaisu kummallisessa paikassa eikä näyttänyt oikein tarkasti maalimiestä. Maalimies kuitenkin siis palkkasi ja jäimme odottamaan, että hän pääsee ryömimään ulos kolostaan (joka on varsin hankala, pieni, kuopassa ja muutenkin sellainen, että sieltä pois pääseminen vie tovin). Päästin Katlan uudelleen hommiin ja se kevyesti mutta selvästi merkkasi jotain hajua ja lähti sitten jatkamaan eteenpäin ja kävi nostamassa ne kaksi sieltä samasta maaluolasta, yhden kerrallaan. Kierrätin sen vielä alueen ympäri, se taas merkkasi polulla (jonne haju siltä ekalta kaksoispiilolta luultavasti nousi) ja tuli sitten mun luo kallistelemaan päätään. Totesin, että kolme löytyi. Sain käskyn katsoa vielä sen alun uudestaan. Laitoin hetkeksi tilanteen poikki ja sitten uusi lähetys, nyt K paineli suoraan ekalle piilolle ja ilmaisi hyvin tarkasti maalimiehen paikan.

Arvatenkin jäi pohtimaan, että mitä oikein tapahtui. Kotimatkalla palaset loksahtivat paikoilleen: Katla oli jo ekalla ilmaisulla ilmaissut tätä viimeisenä noussutta maalimiestä, mutta koska koiraa huonosti tunteva kouluttaja luki ilmaisun väärin, nostimme väärän maalimiehen joka palkkasi koiran. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että olen pitkin kautta tehnyt treeniä, jossa on lähekkäisiä maalimiehiä joita ei nosteta pois piiloistaan. Kattis käy ilmaisemassa ja minä tai maalimies palkkaa (riippuen millainen piilo on), ja sen jälkeen maalimies on ikäänkuin kuitattu eikä sitä saa ilmaista uudestaan "etsi" -käskyllä. Välillä olen pyytänyt "näyttämään", jolloin Kattis käy ilmaisemassa jo ilmaistut uudestaan, etsien mahdollisimman tarkasti vahvinta hajukohtaa (siis tarkentaa vielä vaan tarkemmin). Ne merkkaukset jotka näin oli siis ihan oikeita, se kuittasi jo ilmaisemansa hajun, josta se oli jo saanut palkankin.

Koirahan ei onneksi pienestä mene rikki, mutta vähän tylsää on että tämä treeni jäi nyt kauden viimeiseksi. "Toimimattomuus" johtuikin omasta virheellisestä koiranluvusta ja siitä, että koira teki tismalleen mitä sille on opetettu!

Kävin eilen koirapuistossa. Viimeksi olemme vierailleen moisessa varmaan vuosia sitten. Ei vaan, kävihän Kattis Pupin kanssa Rajasaaressa kesällä. Mutta aika harvassa on meidän koirapuistokäynnit, en vain koe sitä kovin mielekkääksi tavaksi ulkoiluttaa laumaani. Nyt alkoi olla pakkorako, kun minä en voi kävellä ja koirat haluaisivat tekemistä. Meeri tuli pelastavaksi enkeliksi ja haki mut ja Katlan kotiovelta, kuskasi Pitkäkosken puistoon ja palutti muutamaa tuntia myöhemmin kotiin. Kiitos! Kattis leikki tyttärensä Haikun kanssa suorastaan raivokkaalla tarmolla melkein koko ajan. Puistoon tuli myös kaksi sekarotuista (uros ja narttu) ja arahkot nartut whippet ja bedlingtoninterrieri. Oli kiva nähdä, miten kaikki koirat tulivat toimeen ja osasivat puhua "koiraa" ja kunnioittivat myös toistensa viestejä. Noita arkatassujakaan ei kukaan ahdistellut liiemmin, vaan niiden annettiin kirmailla keskenään. Sekarotuisten pötkylöiden kanssa Kattis ja Haiku saivat hyvät juoksuleikitkin aikaiseksi. Ihana korvaleläin Hukka hengaili mukana ja sai kerrankin tutustua Katlaan ilman että kärttyinen sisko Salka on kokoajan välissä. Joskus siis positiivistakin juttua koirapuistoista, kun nettipalstoilla saa päivittäin lukea pelkkiä huonoja kokemuksia. Harmi, että kamera unohtui kotiin. Haikusta on kasvanut äitiään vähän korkeampi, varsin mallikkaan näköinen nuori lapinporokoira.