Paljon onnea virkeälle veteraanille!
Ei varsinaisesti tassut vielä paina eikä meno hidastu. Tosin eihän sitä ikääkään ole kuin vasta 8 vuotta, ihan höpöpuheita ettäkö lapinkoirakin muka olisi jo veteraani tässä vaiheessa. Koira parhaassa iässään.
Illalla kotona syötiin vielä kakkua.
Illalla kotona syötiin vielä kakkua.
Arhippa tarkistaa tarjoilut ja osallistuu maisteluun.
Ihmisille oli onneksi rauniotreenien päätteeksi vähän toisenlaista kakkua tarjolla, ettei ihan jääty osattomiksi näistä kekkereistä.
Raunioilla nautimme taas kauniista syyssäästä eli sateesta ja pimeydestä. Katla haki illan hämärtyessä maalimiehet pois keskitalon yläkerrasta (ehkä noin viidennellä kerralla tajusi mennä tikkaat ylös asti, muuten juoksi niitä ees taas ja ihmetteli, kun haisee haisee mutta ei mitään löydy) ja käärmekasalta piilottelemasta. Etenkin jälkimmäisellä ilmaisu oli hyvä ja pieni koira lähes pysyi liitoksissaankin, meinaa tuo onnellisuus vähän nitkauttaa järjiltään nimittäin. Hienosti istui maalimiehen vieressä syömässä namut, ja vasta kun nakit oli kahdonneet pohjattomaan kitaan ja minä kutsuin koiran takaisin vierelle, se tyynen rauhallisesti - eikun siis anteeksi - hulvattoman innostuneesti ja täysin maalimiehen terveydestä piittaamattomasti talloi maalimiesrukan täysin, namitäti kun sattui istumaan lyhyimmän reitin Katla -> emäntä kohdalla.
Fauna haki kolme akkaa radalta. Lieneekö se d-tauti vaivaavan minuakin (eikä pelkästään flunssa), koska nyt en kyllä muista missä ne maalimiehet oli, vaikka itse ne radalle piilotin ja kuljin koirakon perässä... Taisi olla eka alatalon takana roskiksessa, toka kaiketi kylmiössä ja kolmas... no, jossain alakasalla. (No niin, muisti palaa pätkittäin!) Siellähän se muuten oli, vanhassa metallisessa kaapissa pajupuun alla. Työskentely oli Faunamaisen lennokasta ja Robin oli melkein koko ajan kärryillä siitä, missä sen koira viipottaa.
Taiga sai käydä vielä noukkimassa illan viimeisen radalle unohtuneen, joka oli "jossain kakkostalossa". Sieltä se löytyi, haukuttiin pystyyn, syötiin namit ja polleana siirryimme kakkukahveille kopille. Varsinaista koiranelämää.
Raunioilla nautimme taas kauniista syyssäästä eli sateesta ja pimeydestä. Katla haki illan hämärtyessä maalimiehet pois keskitalon yläkerrasta (ehkä noin viidennellä kerralla tajusi mennä tikkaat ylös asti, muuten juoksi niitä ees taas ja ihmetteli, kun haisee haisee mutta ei mitään löydy) ja käärmekasalta piilottelemasta. Etenkin jälkimmäisellä ilmaisu oli hyvä ja pieni koira lähes pysyi liitoksissaankin, meinaa tuo onnellisuus vähän nitkauttaa järjiltään nimittäin. Hienosti istui maalimiehen vieressä syömässä namut, ja vasta kun nakit oli kahdonneet pohjattomaan kitaan ja minä kutsuin koiran takaisin vierelle, se tyynen rauhallisesti - eikun siis anteeksi - hulvattoman innostuneesti ja täysin maalimiehen terveydestä piittaamattomasti talloi maalimiesrukan täysin, namitäti kun sattui istumaan lyhyimmän reitin Katla -> emäntä kohdalla.
Fauna haki kolme akkaa radalta. Lieneekö se d-tauti vaivaavan minuakin (eikä pelkästään flunssa), koska nyt en kyllä muista missä ne maalimiehet oli, vaikka itse ne radalle piilotin ja kuljin koirakon perässä... Taisi olla eka alatalon takana roskiksessa, toka kaiketi kylmiössä ja kolmas... no, jossain alakasalla. (No niin, muisti palaa pätkittäin!) Siellähän se muuten oli, vanhassa metallisessa kaapissa pajupuun alla. Työskentely oli Faunamaisen lennokasta ja Robin oli melkein koko ajan kärryillä siitä, missä sen koira viipottaa.
Taiga sai käydä vielä noukkimassa illan viimeisen radalle unohtuneen, joka oli "jossain kakkostalossa". Sieltä se löytyi, haukuttiin pystyyn, syötiin namit ja polleana siirryimme kakkukahveille kopille. Varsinaista koiranelämää.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.