Sysiväikeen Askja Hämäränotus "Tyyne"
23.8.2014-21.2.2020

Pieni kovanonnenkoira Tyyne jouduttiin lopettamaan vierasesineen ja sen poistoleikkauksen jälkeisten komplikaatioiden, synnynnäisen osittaisen maksashuntin ja hemolyyttisen anemian aiheuttamien laajamittaisten vaurioiden vuoksi. Valtavan suuri kiitos Tyynen viimeisesti vuodesta ja uskomattoman omistautuvasta hoidosta Marjatalle. Olen niin äärettömän pahoillani, että paraskaan hoito ei riittänyt ja jouduimme luopumaan Tyynestä.

Tyyne oli sijoituskoirani, josta piti alunperin tulla pelastuskoira. Ensimmäisen vuoden se kävikin ahkerasti treeneissä. Rauniorataan se pääsi tutustumaan jo ennen luovutusikää kun vein koko pentueen retkelle radalle.

Puolivuotiaana Tyyne lähti meidän mukaamme käymään Lapissa. Pääsimme Saajomannun porotilalle paimennuskoulutukseen. Hekla ja Tyyne pääsivät kumpikin tutustumaan paimennukseen sekä poroilla että lampailla. Tyyne osoitti hyvää luontaista taipumusta.

Enimmäiseen puolivuotiaat porokoiranpenikat toki vain juoksivat ja räyhäsivät keskenään.

Tyyne palautui minulle ensimmäisestä kodistaan kesällä 2018. Se solahti laumaan helposti ja alkoi rentoutumaan ja muistuttamaan taas enemmän sitä pentuajan Tyyneä.

Otin Tyynen lokakuussa mukaan parin viikon lomareissulle, jossa mm. telttailimme Tiilikkajärvellä ja Manamansalossa, kävimme Oulussa kylässä Ärjä-veljen luona ja treenailimme jälkeä ja hakua. Tyyne oli helppo retkikaveri, joka sopeutui vaihtuviin majapaikkoihin ja telttailuun ihan tuosta vaan.

Tyyne sisaruksineen ja äiti-Katlan kanssa kennelpäivässä kesällä 2018

Tiilikkajärvellä

Pilpasuolla porokoiraretkellä - vasemmalta Hekla, Katla, Tyyne, Ärjä ja Virna

Tyyne Helvetinjärven kansallispuistossa sijaistsevan Haukanhiedan varaustuvan ikkunassa pohtimassa pieniä koiranajatuksia.

Talven tultua aloin ajatella, että Tyyne jää meille loppuelämäkseen. Se oli vaivaton laumassa, helppo lenkeillä ja tykkäsi puuhastella muiden koirien treenien ohessa milloin mitäkin. Kohtalo puuttui peliin ja eteen tuli täydelliseltä kuulostava tarjous Tyynen kodiksi, joten jouduin lunastamaan lupaukseni antaa sille mahdollisuus parhaaseen mahdolliseen elämään. Alkuvuodesta 2019 Tyyne muutti uuteen kotiinsa Marjatan luokse. Päätös ei ollut helppo, mutta nähtyäni miten se viihtyi ja miten hyvää huolta siitä pidettiin tiesin tehneeni oikein.

Tyynen loppuelämä ei valitettavasti mennyt ongelmitta. Tarkkavaistoinen Marjatta huomasi heti, että koirassa on jotain vialla. Vuoden aikana ehdittiin tutkia useampaan otteeseen, leikata pois komplisoitunut vierasesine, myöhemmin sen aiheuttamat kiinnikkeet, mutta mikään ei auttanut. Lopulta Tyynen vointi romahti eikä viikon sairaalahoito ja lähtö Viikkiin erikoislääkärien tutkimuksiin enää pelastanut tilannetta. Tyyne oli pakko päästää kivuistaan vain viisivuotiaana.

Kuva: Studio Muru

Fan van de Bordersberg
NUMMI-PUSULA
21.5.2006-14.10.2019

Laiva Kylmäpihlajalle lähtee Poroholmasta, josta porokoirat löysivät tämän mahtavat Poro-Expressin.

Reissuun lähdettiin siis kuitenkin laivalla. Kaunis sää houkutteli taas jäämään kansipaikoille.

Lieneekö Kylmäpihlaja saanut nimensä saarella kasvavista pihlajista ja siitä, että kaukana merellä oleva pieni, karu ja tuultenpieksemä saari on varmasti suuren osan vuotta kylmä ja ankea?

Meillä oli kylmää vain lähituotanto, Vakka-Suomen panimon olut. Se olikin mukava nautiskella majakkahotellin terassilla auringonpaisteessa.

Hotellihuoneita on vain muutama ja ne sijaitsevat majakan tornissa. Meidän huoneemme oli viidennessä kerroksessa ja koirat olivat etukäteen ilmoitettuina tervetulleita mukaan. Ylimmän kerroksen sviittiin niitä ei saanut ottaa, joka vähän harmitti, sillä olisin muuten maksanut ilomielin sviitistä! Koirien mukaantulo tietenkin voitti ja otimme huoneen vähän alempaa.

Kauniista säästä huolimatta meri tyrskysi, vaikka tuli oli juuri samana päivänä sopivasti laantunut.

Kallioilla oli pieniä lammikoita, joissa vilisi vesikirppuja, siiroja ja kolmi- ja kymmenpiikkejä. Vietimme pitkät tovit tuijotellen lammikoiden elämää ja leviä.

Loppukesästä ei tiiroista ollut enää vaaraa ja kalliolla pääsi kuljeksimaan rauhassa. Pesimäaikana varoituskylttiä lienee syytä noudattaa, pesiään puolustava tiirayhdyskunta on pelottava vastustaja.

Majakan huipulla on näköalatasanne, jonne saarella vierailevat ihmiset pääsevät ihailemaan maisemia.

Tietysti myös hotellissa majoittuvat koirat pääsivät yläilmoihin. Etenkin Heklaa kiinnostu kurkkia kaiteen pleksin yli kaukaisuuteen.

Hotellin pieni ravintola on auki sekä omalla veneellä saapuville, laivan mukana saapuville päiväkävijöille että hotellivieraille. Hotelliin kirjautuessa sai huoneen lisäksi oman pöydän ja sovitun päivällisajan.

Olin jo varausta tehdessä kysynyt mahdollisuutta saada vegaanista ruokaa. Hotellin ja ravintolan palvelu oli erinomaista ja ystävällistä ja kaikki järjestyi. Saimme oikein maukkaat ateriat jälkiruokineen.

Saareen tutustumisen, syömisen ja pienen ruokalevon jälkeen siirryimme rantakallioille viettämään nelikymppisiä. Olimme pakanneet mukaan kylmälaukkuun vähän retkievästä, tietenkin. Kynttilöiden sytyttäminen tuulessa jäi vain haaveeksi, mutta huikea auringonlasku tyrskyävälle merelle korvasi sen moninkertaisesti

Hyvin nukutun yön jälkeen saimme vegaanisen aamiaisen kaikkine lisukkeineen.

Aamulenkiksi kiersimme saaren kolme kertaa. Kylmäpihlaja on vain muutama sata metriä pitkä. Kävimme myös uimassa muiden saarella vierailevien ällistykseksi. Liukkailta rantakallioilta aallokkoon turvallisesti pujahtaminen olikin hieman haasteellinen temppu.

En ole aina ihan varma ymmärtävätkö nämä koirat miten etuoikeutettuja ne ovat päästessään kaikkiin mahtaviin paikkoihin retkeilemään...

Ennenkuin jätimme saarelle hyvästit söimme vielä maukkaan burgerilounaan.

Reissukoirat olivat jokseenkin väsyneitä, olivathan ne olleet alkuviikon Sallassa vaeltamassa  ja sieltä kaahasin Suomen poikki ja suoraan viikonloppureissulle Selkämerelle.

Emme malttaneet suunnata Poroholmasta suoraan kotia kohti vaan koukkasimme pienelle kävelylle Rauman vanhoihin puutalokortteileihin. Torin laidalta löysimme mainion kahvilan, josta sai aivan liian montaa eri makua vegaanisia jäätelöitä. Yritin hillitä itseni ja maistoin vain neljää eri makua.

Porokoirat löysivät "Rauman flikan" ja asettuivat poseeraamaan. Ohiajanut auto pysähtyi, ulos syöksyi elegantti vanhempi rouva, joka englannin, italian ja käsien huitomisen sekoituksella pyysi lupaa ottaa kuva koirista patsaan kanssa. Bellissimon, perfecton ja bravon minäkin ymmärsin. Olen täysin samaa mieltä, sekä koirista että viikonlopusta.

Kerttu Horilan veistos "Rauman Flikk"

Pakkaaminen ei kuulu lempipuuhiini, mutta rutiinilla sekin sujuu siedettävästi

Aamusta kamat kasaan, porokoirat autoon ja nokka kohti pohjoista. Parin pysäjdyksen taktiikalla pääsin illaksi perille Hautajärvelle.

Jossain matkan loppupuolella tein paniikinomaisia jarrutus- ja väistöliikkeitä, kun tienpientareelta vilisti lumikko suoraan auton eteen. Pysähdyin katsomaan, mutta ainakaan tielle ei jäänyt kituvaa eläintä, joten oletin sen päässeen ehjin nahoin karkuun. Varttia myöhemmin pysähdyin jaloittelemaan ja pissattamaan koiria. Ottaessani Katlaa takakontista sen ensi töikseen hyökkäsi takarenkaan lokasuojan alle ja hotaisi siellä herkullisesti mureutuneen lumikonjäänteet kitusiin. Hekla oli myrtynyt, koska se ei ehtinyt osingolle.

Aina on aikaa kahville ja koirille!

Ensimmäisen yön vietimme Hautajärvellä AirBnB -majoituksessa vanhan koulun viereisessä rivitalossa. Majoitus oli halpa ja homeinen, mutta vältti yhden yön verran. Illalla välppäsimme vielä hieman tavaroita, joimme pullon skumppaa ja tarkisteltiin reittiämme kartoilta.

Aamulla leikimme autoleikkiä, jossa ensin ajettiin Sallaan ja jätettiin loppupisteeseen yksi auto, sitten palattiin Hautajärvelle ja jätettiin alkupisteeseen Karhunkierroksen Luontotalon pihalle toinen auto. Kävimme vielä viime tingan pullakahveilla Luontokeskuksella ennenkuin kevyesti heitimme rinkat selkään ja lähdimme ripeästi astelemaan tienvartta päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut retkeilijät, jotka epäilemättä suuntasivat Karhunkierrokselle.

UKK-reitti kulkee kokonaisuudessaan Lieksan Kolilta Savukosken Tulppioon. Reitti on kuljettavissa kokonaan, mutta mitään yhtenäistä karttaa tai opaskirjaa ei taida löytyä. Monin paikoin reittimerkintöjä tai edes varsinaisia polkuja ei ole, vaan reitille haluava joutuu tekemään melkoista selvitystyötä löytääkseen mistä reitin kuuluisi kulkea ja kartanlukutaito on välttämätön. Meidän valitsemamme pätkä on sen sijaan hyvin merkitt, sen varrelta löytyy retkeilyrakenteita ja siitä löytyy esim. Luontoon.fi -palvelusta selkeä reittikuvaus.

Alun tympeän autotietallustelun jälkeen pääsimme kääntymään metsäautoteille ja edelleen pienille poluille. Sääkin oli mainio, puolipilvinen ja ei liian lämmin.

12-vuotias Katla on vapautettu kantotehtävistä jo muutama vuosi sitten, mutta Hekla ja sen veli Ärjä kantoivat koirien ruokia ja jotain varusteita repuissaan.

Pitkospuiden jälkeen pääsimmekin tutustumaan uuteen lempimaastotyyppiini: ojitettu rinnesuo. Täytyy sanoa, että ihan niin kettumaisessa maastossa en ole tainnut ikinä rämpiä rinkka selässä. Kilometrin pätkä tuntui kymmeneltä kilometriltä ja aikaakin kului varmaan tunti. Lähes kuolemankielissä hoipuimme lopulta pienelle hiekkatielle ja ensimmäisen sopivan töyrään taakse lounaalle.

Hyvä ruoka, parempi mieli, ja matka jatkuikin loppureissun ajan paremmissa maisemissa ja maastoissa. Jos reissun ensimmäisen päivän tarkoitus on testata mielialaa ja kuntoa niin pääsimme toteamaan, että mieliala on loistava, mutta kunto kuin keski-ikäisellä toimistotyöntekijälle (eli surkea).

Iltapäivästä alkoi ensin tihuttaa ja sitten sataa kunnolla. Kiskoimme sadevaatteita päälle itsellemme ja muorikoiralle ja kahlasimme milloin suossa, milloin vettyneillä pitkospuilla kohti pohjoista.

Konttilammella olimme saaneet tarpeeksemme suosta, sateesta ja ylämäestä ja päätimme evakoitua lammen rannalla olevaan kotaan yöksi. Tulenloimussa kenkiä ja sukkia kuivatellessa tutkailimme rinkkoja kaivellen illan menuta ja totesin valinneeni ehdottomasti oikeaa vaellusseuraa: Sallan rinkasta löytyi piskuisia punaviinipulloja "pahan päivän varalle". Pidimme kynttilänvalossa mukavaa wine&snack-iltaa muistellen muinaisia vaellusretkiä, joilla syötiin näkkileipää ja Pirkka pussipastaa Trangialla. Kaikki ei todellakaan ollut ennen aina paremmin.

Aamuun mennessä sade hellitti ja pääsimme liikkeelle kuivissa varusteissa. Pian aurinkokin alkoi pilkistellä.

Nousimme Palotunturiin, josta on näkymä itään ja rajan takana kohoaville suurtuntureille

Palotunturilla on pieni lampi, jonka rannalla on kota. Auringon helliessä kirkas vesi alkoi houkutella niin, että heitimme vaatteet näreikköön ja pulahdimme uimaan.

Matka jatkui Topsakka-aavalle. Laaja suoalue on Löytöjängän-Suksenpaistama-aavan soidensuojelualuetta. Kartan mukaan Topsakkaharjulla on lintutorni, jota kohti suuntasimme toiveena hyvät näkymät yli laakean aapasuon. Suolla laidunsi poroja ja "no noita... noita laululokkeja, noita valkoisia!" Näin riistabiologimme kuvaili tietenkin Suomen kansallislintua, laulujoutsenta. Iltaan mennessä Topsakka-aavastakin oli tullut Touhu-Tupsukasaava.

Lintutornin sijasta löysimme tämän pinon. Oletan, että tässä on joskus ollut torni, mutta se on sittemmin purettu. Päätimme tehdä kasaan koirille nosework-piilot, olihan kansainvälinen nosework-päivä ja minulla rinkassa mukana minikitti treenivälineistöä. Samalla söimme välipalaa, jotta jaksoimme kävellä vielä muutaman kilometrin lounasta odotellessa.

Suksenpaistamalammin nimi herätti mielenkiintoa, mutta vielä enemmän meitä kiinnosti ruoka. Laavulla oli kai sorsastuskauden alkua odottelemassa vanhempi ja jokseenkin vähäpuheinen herra hyvin äreän suomenpystykorvan kanssa. Emme tupanneet samoille tulille vaan jäimme viereisen pöydän ääreen kokkailemaan gourmet-ateriaamme.

Matka jatkui suomaisemissa kunnes polku alkoi kohota ja pian tulimme Aihkipetsin päivätuvalle. Tupa on erinomaisesti hoidettu, kauniilla paikalla ja niin lähellä Sallan palveluita, että se lienee myös päiväretkeilijöiden suosiossa. Pidimme vain pikaisen vedenotto- ja huoltotauon ennenkuin jatkoimme sinnikkäästi matkaa.

Luovutimme pimeyden laskeutuessa Ruuhitunturin etelärinteillä. Nousimme pienen metsäisen laen päälle ja etsimme vähenevässä valossa tasaisen telttapaikan. Ehdimme vielä syödä ja juoda iltakaakaotkin ennenkuin alkoi ripotella vettä ja kömmimme telttaan nukkumaan. Kahden hengen Fjällräven on kahdelle ja kolmelle koiralle melko tiivis majoite, mutta sopu sijaa antaa. Tai se, etteivät mun tytöt juuri noteeraneet Ärjän murinoita vaan asettuivat muitta mutkitta nukkumaan sen päälle.

Aamulla saimme rauhassa levitellä tavaroitamme, koska sadepilvet olivat taas menneet menojaan yön aikana. Aamupalanuudeleiden ja kampanisujen jälkeen keräsimme leirin ja lähdimme katsomaan Ruuhitunturin lakea.

Porokoirat poseeraa, taustalla Venäjän tunturit

Ruuhitunturilla on päivätupa, latukahvio ja riippumatto. Kahvio ei ole kesällä auki, joten hyödynsimme taukoa ja rakenteita viihdyttämällä koiraa taas hiukan nosework-etsintöjen parissa. Kuvassa Ärjä yrittää paikallistaa riippumaton metalliketjuun magneettirasiaan piilotettua hajulähdettä.

Ruuhitunturilta jatkoimme vaihteeksi alamäkeen eli kohti Salla-Kuusamo maantietä ja sen varrella suloista houkutustaan lupailevaa Poropuistoa. Yhtään poroa emme nähneet, koska kipitimme minkä keski-ikäisiltä ja rinkkojen painon alla ryytyviltä ruumiiltamme pystyimme suoraan opaskeskuksen vessaan (oi, lämmintä vettä! Saippuaa!) ja kahvilaan.

Herkuttelun jälkeen siiryimme maantien itäpuolelle ja jatkoimme kohti Tunturilammen laavua. Paikka oli nimensä veroinen: kauniin lammen takana kohosi Sallatunturi (siis se "väärä" Sallatunturi, eli Pyhätunturi - oikea Sallatunturihan on Venäjän puolella). Jäimme laavulle syömään lounasta ja saimme pian seuraa Metsähallituksen jepestä, joka tuli tuomaan klapilastia ja tarkastamaan paikkojen kuntoa. Muuten saimmekin kulkea ihan rauhassa koko lyhyen vaelluksemme, lukuunottamatta ihan Poropuiston lähialuetta.

Ruokataolla tutkailin netistä säätiedotusta, jonka mukaan myöhemmin illalla saattaisi sataa. Päätimme jatkaa matkaa, jotta ehdimme tehdä leirin ennen sadetta.

Emme olleet kulkeneet kuin reilun kilometrin, kun säätila muuttui voimakkaasti ja lännestä nousi tuuli. Pian takanamme näkyi melko vaikuttava pilvirintama ja kaukaa kuului jyrinää. Ehdimme juuri kiskoa sadevaatteet päälle kun rintama oli kimpussamme. Ukkonen pyöri tunturien välissä suoraan yllämme. Salamat iskivät ylärinteeseen niin, että korvissa soi ja ilma tuntui sähköiseltä. Taivaalta tuli kaatamalla vettä ja peukalonpään kokoisia rakeita. Yritimme suojautua pieneen metsikköön pahimmalta sateelta, mutta totesimme sen toivottomaksi. Muistin kartasta, että noin puolentoista kilometrin päässä on Kylmähetteen lampi ja sen rannalla kota. Loppumatka mentiinkin melkoisen rivakasti. Sadevarusteista huolimatta perille päästyämme olimme kaikki läpimärkiä, ihmiset ja koirat. Kodan katto vuosi paikotellen ja osa penkeistä lainehti. Onneksi löysimme jonkun verran kuivia puita kodasta ja puukatoksesta, joten pikaisen kirveenheiluttelun jälkeen saimme tulen aikaiseksi ja aloitimme pitkälle iltaan jatkuneen kuivatteluprosessin.

Ukkosrintaman mentyä ilta oli tyyni ja sateeton. Myrskyn kastelemina oli kuitenkin mukavaa jäädä kodalle yöksi. Toki teltassakin olisimme pärjänneet, olihan teltta, makuupussit ja varavaatteet kuivina vedenpitävissä pusseissa, mutta ehkä tämä päivä oli hyvä muistutus siitä miksi mukavuudenhaluisen tätiretkeilijän kannattaa useimmiten valita vähän enemmän kuljetut retkeilualueet täysin erämaan sijasta.

Viimeinen vaelluspäivä alkoi rakkojen teippailulla, särkylääkevertailulla ja miettimällä miten paljon tavarasta olisi voinut jättää pois, jotta rinkka olisi kevyempi. Ainakin loput punaviinit oli juotu edellisenä iltana, joten niiden painosta ei enää ollut harmia.

Jatkoimme hieman ohi paluureittimme kääntöpisteestä, sillä halusimme käydä katsomassa Pahakurua. Kurua ympäröivät vanhat, suuret aihkipetäjät ja rotkon pohjalla on kuvankaunis pieni puro.

Koiria kiinnosti enemmän evässuklaat kuin maisemat.

Pahakurulta polku olisi jatkunut houkuttelevan näköisenä pitkin Aatsinginhaudan vaaramaisemia kohti Kelloselkää, mutta huokaisten käännyimme takasin ja suuntasimme kohti Sallan lomakylää. Viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin paistoi, saimme ihmetellä pitkospuilla todennäköisesti ahmankakkaa ja elämä oli kaikinpuolin erinomaista.

Olimme varanneet mökin Sallatunturin lomakylästä ja jättäneet auton hotellin pihaan. Kävelimme siis suoraan autolle, kävimme hakemassa mökin avaimet ja kurvasimme Sallan keskustaan hakemaan vähän iltaeväitä ja skumppapulloja, olihan meillä peräti kahdet synttärit juhlittavina: Hekla ja Ärjä täyttäisivät perjantaina viisi vuotta ja minä lauantaina... vähän enemmän. Ostosten jälkeen kävimme mökillä siistiytymässä ja pakastekuivattuun pussiruokaan kyllästyneenä menimme hotellin ravintolaan herkulliselle päivälliselle.

Iltalenkiksi olimme tietenkin valinneet Salla- eli Pyhätunturin. Säätiedotus varoitteli taas ukkosrintamasta, mutta tällä kertaa se kiersi meidät ja saimme vain nauttia erikoisesta valaistuksesta, pilvistä ja kauemmas lankeavasta sateesta.

Tunturin huipulla näköalatornissa juhlittiin pikku porokoirien synttäreitä päivää etukäteen. Koirat saivat puruluut, ihmisille oli muffinsseja ja skumppaa.

Perjantaiaamuna, koirien varsinaisena synttäripäivänä, eläinten aamupala oli tavanomaista maukkaampi.

Sallatunturin lomamökit olivat siistejä ja mukavia, ja kesäaikaan melko kohtuuhintaisiakin. Niihin kuului monipuolinen aamupala hotellilla. Tukevan aamiaisen jälkeen lastauduimme autoon ja suuntasimme takaisin Hautajärvelle hakemaan siellä odottanutta toista autoa. Toki koirista piti ottaa perinteinen napapiirinylityskuvakin.

Reissujen tylsin osuus on ehkä kotimatka, kun hieman ryytyneenä joutuu istumaan tuntikaupalla autossa tai muussa kulkuneuvossa ja miettiä paluuta arkeen. Tällä kertaa matka oli toki pitkä, mutta sitä siivitti ajatus siitä, että heti seuraavana aamuna olisi edessä reissu Selkämeren kansallispuistoon ja Kylmäpihlajan majakkahotelliin.

Iso-Antiaksen kiertäminen oli nykyään paljon helpompaa, kun sen ja Syvä-Antiaksen väliin oli muodostunut selkeä polku ja osin jopa ajotietä. Järven rannalla on muutama kesämökki tai talo, ja osassa oltiinkin kauniin kesäillan vietossa uimassa.

Katlakin kävi uimassa, vaikka muut koirat tyytyivät vain maistelemaan järven vettä. Kansallispuiston alueella ei saisi telttailla kuin merkityillä paikoilla, mutta törmäsimme polun varrella pieneen telttaan ja hetken päästä teltan asukkaisiin, jotka kirmasivat ilkosillaan polkua pitkin rannasta takaisin majoitteelleen. Meitä lähinnä nauratti, heitä ehkä vähän nolostutti. Mutta kerrankos sitä nyt myöhäisenä kesäiltana käydään naku-uimassa!

KUKULJÄRVI - RUOTSINPYHTÄÄ, LOVIISA

Ruotsinpyhtään ruukkikylä on itsessäänkin kaunis käyntikohde, mutta sieltä löytyy myös mainio Kukuljärven luontopolku. Hyvin merkitty reitti on vain 8km pitkä, mutta paikoin maasto on melko haasteellista ja reitin kiertämiseen kannattaa varata riittävästi aikaa, ellei satu nauttimaan mäkijuoksusta ja omaa vuorikauriin geenejä. Mummokoirien mukaanottaminen reitille oli ehkä hieman harkitsematonta, mutta selvisimme kuitenkin kaikki omin jaloin takaisin autolle. Meiltä kotoa lähtiessä matkan varrelle osuu myös mainio Tuorilan leipomokahvila Askolan Monninkylässä, jossa poikkesimmekin aamukahville.

Urheilupuistosta löytyy hyvin parkkitilaa ja vaellusreitin alku on merkitty näkyvästi. Edellisestä käynnistäni polulla oli noin vuosi ja sillä välin reittimerkintöjä oli uusittu, osa pitkospuista korjattu ja heti alkumatkalle Kymijoen varteen oli ilmestynyt uutuuttaan hohteleva, erinomainen tulipaikka ja taukolaavu. Rantaan pääsisi hyvin myös kanootilla.

Polku nousee korkeille kallioille, joilta on hienot näkymät Ruotsinpyhtään yli.

Myös Kukuljärven rannassa on katos ja tulipaikka sekä uimalaituri. Järven vesi on humuspitoisen ruskeaa, mutta täysin uimakelpoista. Laavun takaa polku haarautuu ja reittiin voi lisätä käynnin Brannin luolalla. Tarina kertoo, että 1900-luvun alussa olisi lehmipaimen Jaakko Brandt (tai Bränn) pitänyt luolaa kesäasuntonaan. Tällä kertaa jätimme luolakäynnin väliin, mutta olen siellä aikaisemmin käynyt. Luola ei ole valtava, mutta sen kokoinen kuitenkin että sen tutkimiseen on otsalamppu hyvä apu ja on helppoa kuvitella, että siellä on majaillut huonollakin säällä melko mukavasti.

LOMAHETKIÄ

Ruotsinpyhtäältä jatkoimme matkaa itään Haminaan. Kerrankin ohjelmassa oli myös jotain ilman koiria, kun kävimme katsomassa Haminan hienolla bastionilla keskiaikamarkkinoita, turnajaisia ja tulishowta. Kokonaisuudessa ohjelma oli ehkä vähän hiomista vailla, mutta illan tulishow oli hieno! Kännykkäkuvat eivät oikein välitä tunnelmaa riittävästi.

Koirat olivat jääneet vanhempieni luokse lepäilemään, joten mekin kävimme vielä Haminan vanhan poliisiaseman tiloihin remontoidussa baarissa vähän rentoutumassa. Terassilla oli mukavat korituolikeinut ja seinään maalattu elämänohjeita.

Seuraavana päivänä vietettiin nimipäiviä.

Hekla Lahdessa odottelemassa kaverikoiria lenkille

Käväisin Heksun kanssa myös Oulussa. Tapasimme porokoiraherra Kuutin, joka oli Heklan mielestä ihastuttava. Toiveena oli, että tapaamisesta olisi ollut kauaskantoisempiakin seurauksia, mutta tällä kertaa ei koirien hedelmällisyydenjumalat olleet meille suotuisia.

Hekla ja Kuutti (Pilvipolun Sompion Letto)

Ei niin pikaista reittua Ouluun, ettenkö ehtisi tavata vähän kavereitakin. Kävin Mitran ja porokoiratyttöjen Siirin ja Helkan kanssa tekemässä pienet jälki- ja hakutreenit. Lopuksi Helka ja Hekla pääsivät hiekkamontulle uimaan.

Siiri on löytänyt minut ja ilmaisuhaukkuu

Kävimme Sysmässä Heklan siskon Tyynen (Sysiväikeen Askja Hämäränotus) luona syömässä herkillisen illallisen kauniissa puutarhassa. Mukana oli omista koirista paimenkoiraosasto. Koirat vipeltelivät vapaana suurella tontilla. Omia kasvattejani on aina yhtä mukavaa tavata ja nähdä miten ne voivat. Ihaninta on kun näkee, miten tärkeä koira on omistajalleen ja miten siitä pidetään huolta rakkaudella.

HEINÄKUUN LOPUSSA KATLA VIETTI 12-VUOTISSYNTTÄREITTÄÄN. Veimme kaikki koirat retkelle Järvenpään Lemmenlaakson luonnonsuojelualueelle, jossa on muutaman kilometrin mittainen merkitty luontopolku. Alueelle on rakennettu myös isohok frisbeegolfrata, joka hieman hassusti on osittain luontopolun alku- ja loppupisteen päällä. Polulle haluavat joutuvat siis väistelemään lenteleviä kiekkoja ja lätykänheittelijät varomaan kävelijöitä. Alkumetreillä meitä tuli vastaan myös ehkä erikoisin ikinä tapaamamme ulkoilija, kun nuorenparin talutushihnan päässä oli fretti eli kesy hilleri.

Parkkipaikan lähistöllä on myös laavu ja nuotiopaikka, mutta tällä kertaa meillä ei ollut eväitä mukana.

Katla katselee vanhoja kääpiä

Muutama vuosi sitten olimme myöhäisenä kesäiltana kiertämässä samaista luontopolkua kun näimme alarinteessa parinkymmenen metrin päässä pienen mäyrän. Hetken kuluttua puskasta nousi vielä toinen, kolmas, neljäs ja viideskin mäyränpää. Yhtäkkiä mäyränpoikaset lähtivät syöksymään rinnettä ylös suoraan kohti meitä ja kytkettyjä koiriamme. Seurasi täydellinen kaaos, jossa ihmiset huusivat,koirat huusivat, joka paikassa vilisi mäyränpenikoita ja erittäin hätääntynyt äitimäyrä rähisi ja juoksenteli ympäriinsä yrittäen hätistää lapsukaisiaan takaisin pesäkoloon tai meitä pois tai molempia. Perääntyminen tapahtui sekasorron vallassa ja siinä kohtaa kun isoin mäyristä yritti purra silloin jo vanhaa ja vähän verkkaista Salkaa, minulla kuohahti ja potkaisin mäyrää päin näköä saaden sen perääntymään. Hetken kuluttua mäyrät katosivat ja me jatkoimme vahingoittumattomina, mutta melko säikähtäneinä takaisin autolle. Tämä iltakävely jäi historiaan jokseenkun uskomattomana ja surkuhupaisena tarinana siitä päivästä, jolloin minä potkin mäyrää luonnonsuojelualueella. Kotona tutkimme tarkemmin koiria ja totesimme, että vahinkoja oli kärsinyt vain mun lenkkari (jossa oli hampaanjäljet) ja Floran leveä, paksu nahkainen kaulapanta, jossa on edelleenkin näkyvissä mäyrän kynsien raapimajäljet. Flora itse säilyi ehjänä ja siitä on epäilemättä kiittäminen tukevaa kaulapantaa!

Kotona synttärisankari sai valita mieleisensä sille ostetuista 2,5 kilogrammasta puruluita ja iltaruokaankin oli laitettu mukaan erityisherkkuja kuten maksalaatikkoa ja keksejä.

Hyvinkäällä on mainio Knehtilän luomutila, jossa on pieni kotieläinpuisto, ravintola ja kesäkahvila, tuotepuoti ja jopa biokaasuasema, josta voi tankata kaasuauton. Kävimme Katlan ja Malla-Kaarnikan kanssa syömässä vegaaniset burgerit ja erinomaista "juustokakkua". Koirat ovat tervetulleita mukaan, mutta vierailijoiden tulee huomioida että tilan omat kaksi suomenlapinkoiranarttua saattavat olla pihamaalla vapaana. Henkilökunta kyllä ottaa koirat kiinni ja laittaa sisälle pyynnöstä, mutta ainakaan meidän itsevarmoille ja sosiaalisesti järkevillä rouvakoirille niistä ei ollut mitään harmia.

Yksi pidempään vaiheessa ollut projekti saatiin loppuun kun kotitekoinen kajakinkuljetustelineemme tuli vidoin valmiiksi. Lähdimme saman tien koeajolle eli kiinnitimme telineen peräkärryyn, lastasimme pari vuotta sitten saamamme hybridi-crossover kajakkimme telineeseen ja ajoimme Mustijoelle ja kävimme pikku iltamelonnalla.

Kumpikin meistä on melonut muutaman kerran ennenkin, mutta olemme melko kokemattomia melojia. Pieni ja verkkainen Mustijoki on oikein sopiva harjoituspaikka. Kalastukseen ja metsästykseen suunniteltu Wilderness Systemsin Commander 140 on hyvin vakaa, tilava ja sitä sopi keikutella niin paljon kuin mieli eikä se osoittanut merkittävää aikomusta kaatua. Hyvä niin, koska tavoite on toki saada koirat mukaan melontaretkille! Nykyisistä koiristamme vain Katla on ollut inkkarikanootissa muutaman kerran, mutta nyt kun on oma kalusto käyttökunnossa päästään varmasti kokeilemaan muidenkin koirien kanssa melontaretkiä.

Päätimme jättää auton reitin eteläkärkeen Luutalammin parkkipaikalle. Reitin alun ja lopun kujimme siis Komion luonnonsuojelualueella, joka koostuu mahtavista harjumaisemista. Kävelymatkaksi tuli noin 25 km ja pääosin reitti oli helppokulkuista (joskin Komiolla hyvin mäkistä) polkua, mutta jonkun verran jouduimme kulkemaan myös autoteitä pitkin.

Komiolla on valittavana myös lyhyitä ympyräreittejä. Maisemien takia tänne kannattaisi tulla vähän kauempaakin.

Reippaat retkikoirat eivät aina innostu poseeraamisesta. Pitkähkön kävelymatkan ja kuuman sään takia muorikoirat jäivät kotiin lepuuttamaan.

Pidimme lounastauon Komiolammilla, ovathan hyvät eväät onnistuneen retken tärkeimpiä asioita.

Flora odottaa, että suuhun tipahtaisi ruokaa.

Teimme ylimääräisen piston Marskin Majan salmea katsomaan. Niemen kärjessä Katla varmisti, että polku ei todellakaan jatku järveen. Me muut emme halunneet kastella tassujamme, joten käännyimme ympäri ja lähdimme paluumatkalla (retken toisen evästaon jälkeen).

Komiolla on tehty ennallistamispolttoja, eli paikoitellen metsää on poltettu hallitusti. Tällä luodaan monimuotoisuutta puustoon ja kasvillisuuteen ja tarjotaan elinympäristöjä monipuolisemmalle eliöstölle. Vastikään palaneen maaston tyyppilajeja on maitohorsma, joka kukki kauniisti harmaiden runkojen seassa.

Luutalammin rannalla oli mukavan näköinen laavu ja tulipaikka. Siellä olikin kaunin sään houkuttelemana isompikin porukka selvästi aikeissa jäädä yöksi. Heidän vahtikoiransa piti sen verran ärhäkkää meteliä meille, että jatkoimme matkaa ripeästi.

Aikaa kävelyyn kolmella evästauolla ja yleisellä maisemien ihastelulla, kasvien ja kääpien ällistelyllä ja huuhailulla meni noin 7 tuntia.

Polku lähtee parkkipaikalta alas rantaan ja kiertää Karisalmen sillan alitse harjun länsirannalle.

Polut vaihtelevat rannasta rinteen helppokulkuiseen kangasmetsään. Kauniista säästä huolimatta emme tavanneet polulla kuin pari muuta ulkoilijaa.

Parissa kosteammassa paikassa löytyi hyväkuntoisia pitkospuita, mutta muita retkeilyrakenteita alueella ei ole. Söimme eväät Päijänteen aaltoja ja vaikuttavia pilvimuodostelmia ihaillen hiekkarannalle ajautumeen uppotukin päällä istuen. Ei niin lyhyttä retkeä, etteikö repussa olisi mukana kahvia ja eväitä!

Loppupätkän kosteampaa sekametsää ja pientä soistunutta aluetta katsellessa tuumin ääneen, että mahtaakohan melko tasaisen pyöreä alue olla jääkauden jäänne eli suppa. Parikymmentä metriä myöhemmin tulimmekin opastaululle, joka esitteli alueen suppia.

Heksua ei suppa juuri kiinnostanut, sen mielenkiinto kohdistui kauempana nakuttelemaan käpytikkaan.

Saimme aikaa kulutettua pari tuntia ja reitti oli oikein sopiva myös vähän huonojalkaisille muorikoirille.

Parkkipaikalta on lyhyt, noin puolen kilometrin kävely kirnualueelle. Reitin varrella voi tavata vaikka kivisen peikon. Tämän Hiidenkiven kuva on myös kirnualueen symboli.

Ehkä kuusi koiraa ei ole ihan paras yhdistelmä kalliorinteeseen ja isojen kivikuoppien tutkimiseen, mutta onneksi tämä porukka on melko tottunutta retkeilijää ja osaavat pääsääntöisesti kulkea hihnassa fiksusti (vaikka eivät rappusista niin välitäkään).

Hiidenkirnuja katsellessa on hyvä muistella jääkauden aikaansaannoksia laajemminkin ja ihmetellä jään, veden ja vuosituhansien aikaansaannoksia.

Hiidenkirnujen luota polku jatkuu alas Porvoonjoen varteen, johon on merkitty myös rantautumispaikka melojille. Polun varrelta löytyi myös pieni tulistelupaikka penkkeineen. Kaikkine lisäkiemuroineenkin kävelyä tuli yhteensä alle kolme kilometriä, joten kovin pitkään ei täällä tarvitse taivaltaa. Korkeuserojen takia polut ovat paikoin jyrkkiä ja kivikkoisia, joten liikuntarajoitteisille tämä nähtävyys ei oikein sovi. Luonnosta ja geologiasta kiinnostuneelle Askolan hiidenkirnut on kuitenkin oiva lyhyen luontoretken kohde.

Menomatkalla laivalla oli väljää. Kauniin sään houkuttelemina viihdyimme koko matkan ulkokannella katsellen maisemia (ja näköjään myös kännykkää, jonka kuuluvuus oli kohtuullinen myös saaristossa). Laivan salongista sai ostaa virvokkeita ja pientä syötävää. Paluumatkalla laiva oli tupaten täynnä ja päädyimme koirinemme ohjaamoon sisätiloihin.

Viikonloppuisin Ulko-Tammiossa on myös Metsähallituksen opas. Osallistuimme heti saarelle päästyämme ilmaiseen opastettuun kierrokseen, jonka aikana opas kertoili saaren luonnosta ja historiasta. Ulko-Tammio oli jatkosodassa merkittävä etuvartioasema ja saarella on edelleen nähtävissä monia sodanaikaisia rakenteita. Myöhemmin saarelle on myös palautettu sodanaikaisia tykkejä ja rakennettu sota-ajasta kertovia opastauluja.

Metsähallituksen lisäksi Ulko-Tammiossa pitää majaa Rajavartiolaitos, jolla on oma laituri, rakennuksia ja tutka-asema saarella. Rajavartiolaitoksen alue onkin ainoa ulkopuolisilta suljettu alue saarella. Muuten pienehkön saaren kiertää helposti kauttaaltaan muutamassa tunnissa ja noin vuorokauden vierailu saarella riitti sen melko perinpohjaiseen tutkimiseen rauhalliseen tahtiin.

Hyvät eväät, kuuma auringonpaiste, merituuli ja pitkä retkipäivä alkoi uuvuttamaan koiriakin, joten otimme päiväunet saaren eteläisillä rantakallioilla.

Koirat oli pidettävä kytkettyinä koko ajan, koska saari kuuluu Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla on erityisen tärkeää noudattaa roskattoman retkeilyn periaatteita, pitää huoli ettei tuhoa luontoa tai häiritse eläimiä tai muita retkeilijöitä. Kuivan kesän takia myös avotuli jätettiin tekemättä metsäpalovaroituksen takia ja ruuanlaittoa varten mukana olikin Trangia.

Illalla tuuli voimistui ja saimme ihailla upeita pilvimuodostelmia ja auringonlaskun värejä merelle.

Saarella on kaksi sallittua telttailupaikkaa. Yhteyslaituria lähemmällä paikalla oli muutama muu retkeilijä, joten me tietenkin etsiydyimme kauemmalle telttapaikalle. Saimmekin olla ihan rauhassa. Puut suojasivat pientä aukiota tuulelta hyvin, vaikka teltalta ei ollut kuin vajaa sata metriä rantakallioille pientä polkua pitkin. Karvanlähtöisille koirille oli otettu yöksi fleecepusakat lämmittämään.

Hyvin nukutun yön jälkeen nautimme aamukahvit ja pullat rantakallioilla.

Elämänsä ensimmäisellä telttaretkellä oleva 13-vuotias Nummi-Pusula tuntui nauttivan kaikesta täysin rinnoin. Ihanaa kun sai olla koko ajan mukana ja lähellä!

Heksu löysi Heksunlaskeutumispaikan. Oikeasti kyseessä on helikopterikenttä.

Aamupäivä kului leppoisasti uiden, syöden ja kierrellen luontopolkua. Saaren keskiosissa on paikoin pieniä kosteikkoja, joissa kasvaa upeita sammalia.

Paluumatka Ulko-Tammiosta Tammioon oli vielä väljää. Aloitimme pienellä nesteytyksellä laivan baarista.

Laiva pysähtyi noin tunniksi Tammioon, jossa on kesäaikaan vireä pieni kyläyhteisö. Ehdimme käydä jäätelökioskilla, kiertää kylän, tutustua pieneen saaristolaismuseoon ja hyvin, hyvin pieneen ja somaan kirjastoon ennenkuin oli aika palata laivaan.

Tammiossa asuu ympärivuotisesti lähinnä joitakin eläkeläisiä, mutta vanha, upeasti säilynyt kalastajakylä on pysynyt kunnossa mökkiläisten ja kesäasukkaiden toimesta. Satuimmekin ilmeisesti sunnuntain kotiinpaluuvuorolle, koska Tammiosta laivaan nousi kymmenittäin ihmisiä ja paluu Haminaan sujui hieman tiiviissä, mutta varsin rattoisassa tunnelmassa jutellen paikallisten ja laivan kapteenin kanssa. Väsähtäneet koirat saivat osakseen paljon ihailua maatessaan hiljaa ja rauhallisina jaloissamme välittämättä ympärillä olevasta hälinästä.

Retkellemme osui lähes täydellinen kesäsää. Saarella oli rauhallista, vaikka olimme kesäkuun lopun ja heinäkuun lomakauden alkamisen sesonkiaikana. Ulko-Tammio on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa yön yli reissulla.