Kävin Floran kanssa juoksemassa kolme starttia JAU:n hallilla Porskin kisoissa. Ei jäänyt kerrotavaa jälkipolville. Jokaisella radalla oli tosin jotain hyvääkin, joten eiköhän me taas jotkut kisat katsella. Menomatkalla kisoihin kyllä uhkailin, että jos ei ala Florokoiran aivosolu löytyä kisatilanteissakin, lopetan agilityn kokonaan.

Olen ollut laiska enkä ole käynyt vapaavuoroilla hallilla ollenkaan. Pikkutytöt ovat siis päässeet vain sunnuntaisin Sporttikselle treenaamaan. Tätikoirat eivät sitäkään vähää. Tokon suhteen mikään ei ole edennyt, ellei lasketa sitä, että nyt Kattis noutaa meidän eteisessä yli-innokkaasti ja Heksu tulee eteiseen yli-innokkaasti kun näkee mulla noutokapulan, mutta ei vieläkään tajua mitä sillä kuuluisi tehdä.

Kävimme yhtenä iltana hupitreenaamassa hakua pikkupakkasessa. Iso, tiheä kuusikko osoittautui koirille todella vaikeaksi. Haiku juoksi ympäriinsä varmaan vartin ja pari kertaa ihan mun vierestäkin, eikä vain osannut paikallistaa. Heklalla kesti myös minuuttitolkulla ympäriinsä pyörimistä ennenkuin se löysi kuusen alla kököttävän Meerin. Päätimme tarjota myös elämäänsä kyllästyneelle Rouva Porolle kerrankin jotain haastetta ja laitoin maalimiehen samaan kuusikkoon. Katla ampui kuin ohjus samaan tiheikköön, jossa muut koirat olivat juosseet ikuista luuppiaan, korjasi suunnan ja paneli suoraan maalimiehelle. Kyllä ne yhdessä koetut kilometrit tekee sen, ettei vanhaa kettua huijatakaan noin vaan. Koirien intoa etsintähommiin oli samanaikaisesti ihanaa ja surullista katsoa. Ihanaa, koska niillä oli niin huippuhauskaa, ja surullista, koska ne pääsevät nykyään treenaamaan niin älyttömän harvoin. Treenien jälkeen päästimme porokoiralauman vielä hetkeksi leikkimään. Katlaa ei huvittanut leikkiä, se ontui taas. Ei se näköjään kestä edes lyhyitä pikkutreenejä.

Tämä kuva on kylläkin joulukuulta, mutta hakutreenit kuitenkin

Huono koiranomistaja otti koiransa mukaan myös Liesjärvelle reilu viikko sitten, jossa teimme 17 kilometrin päiväkävelyn. Tällä viikolla kävin kiertämässä Tuusulanjärven (21,5km) Katlan ja Faunan kanssa. Innokkaasti se aina kulkee ja haluaa lähteä mukaan, vaikka loppumatkasta selvästi keventää ja seuraavana päivänä ontuu. On vaikea päättää koiran puolesta mikä olisi sille itselleen parasta: jäädä kokonaan pois kaikista treeneistä ja pidemmiltä lenkeiltä ja retkiltä ja säästää sitä mahdolliselta kivulta (ontumiselta), vai antaa koiran tehdä kaikkea, josta se nauttii kun se innokkaasti lähtee mukaan eikä säästele itseään yhtään. Onko kivuton, mutta tylsä elämä parempi kuin elää täyttä elämää sillä uhalla, että siitä seuraa epämukavuutta?

Katla aloitti myös aivan tolkuttoman karvanlähdön, joten en ole viitsinyt viedä sitä Kaverikoirakeikoille pudottelemaan turkkiaan pitkin hoitolaitoksia. Heksu kävi viime syksynä vähän alaikäisenä testissä, mutta en sitten ottanut sitä vielä mukaan toimintaan kun olen viihdyttänyt Katlaa näillä käynneillä. Nyt sain hyvän syyn sopia Heklallekin sen ensimmäisen "valvotun koekäynnin", jonka Heksu läpäisi ongelmitta. Vähän se oli hämmentyneen näköinen, että mikähän juttu tämä on kun vain hengaillaan vieraassa talossa vieraiden koirien ja ihmisten kanssa ja ollaan paijailtavana, mutta ihan se oli oma rento itsensä. Jatkossa Pikkuheksu voikin aina tarvittaessa tuurata äitiään keikoilla.