Jokainen koiranomistaja tietää, että päivän make or break voi olla ohittaminen. Eikä aina edes auta vaikka oma sesse olisi täydellinen ja kulkee ajatuksenvoimalla tassu lipassa ohi mistä tahansa, kun vastaan voi tulla fleksisinko, vaanija, risteysjäkittäjä tai sukkana emäntäänsä perässä kiskova raivohullu rakki. Vilkkaassa taajamassa päiväsaikaan lenkkeillessä koiranulkoiluttaja joutuu luovimaan liikenteen, jalankulkijoiden, kirkuvien lasten ja muiden koiranulkoiluttajien viidakossa. Jos omaa hermoa kiristää, niin epäilemättä koirienikin hermoja välillä vähän kiristää. Toisille koirille kaupunkielämä ärsykkeineen on helpompaa, toisille taas melkein ylitsepääsemätöntä. Salka kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

Kävin tänään ennen yövuoroa koirien kanssa lyhyen hihnakävelyn. Kolmen vartin aikana kohtasimme parikymmentä muuta koiranulkoiluttajaa. Jo ensimmäisen kahden minuutin jälkeen mulla alkoi kasvaa tatti otsaan ja verenpaine huiteli lukemissa, joiden kohdalla mittari vain piipittäisi hätääntyneenä ja kehottaisi siirtymään välittömästi vaakatasoon ja tilaamaan ambulanssi.

Katla ja Fauna ovat jokseenkin helppoja. Niitä ei hätkähdytä juuri mikään ja ne tietävät, että mä annan välittömän lempeän ja rakentavan palautteen, jos ne alkavat kommentoida vastaantulijoita. Ne siis pääasiassa kävelevät hihna löysällä ja enintään mulkoilevat kulmiensa alta vastaantulevia koiria. Loput kolme koiraa aiheuttavat mulle päänvaivaa.

Salka saa ahdistuskohtauksen ja hyperventilaation ja pakkoliikkeitä ja neuroosin ihan joka ikisestä koirasta jonka se näkee, haistaa, kuulee tai luulee aistivansa. Se haukkuu, tuijottaa, jäkittää ja sinkoilee (yleensä kohti ojanpohjia ja poispäin kaikesta kamalasta). Etenkin se haukkuu ja jäkittää suostumatta liikkumaan mihinkään suuntaan. En tiedä kumpi on ärsyttävämpää, sen kimeä hermostunut haukkuminen, jota ei saa loppumaan millään niin kauan kun "uhka" on näköpiirissä, vai sen tapa iskeä nelitassujarrutus päälle ja kieltäytyä liikkumasta mihinkään suuntaan. Ei ole väliä yrittääkö sitä raahata kohti vai poispäin vieraasta koirasta, se vain juurtuu paikoilleen, tuijottaa ja haukkuu eikä aio ottaa askeltakaan (kunnes sitten viime tingassa sinkoaa pakoon niin pitkälle kuin hihna ja mun olkapää antaa myöten). Salkaa on toki yritetty kouluttaa. Sitä on sosiaalistettu, siedätetty, palkittu, pakotettu ja käytetty terapeutilla. Sitä on jopa lääkitty. Yhdessätoista vuodessa ehtii kokeilla monenlaista keinoa. Mistään ei ole ollut pienintäkään hyötyä Salkan käytöksen muokkaamisen suhteen. Yleensä annankin sen vain räksyttää räksyttämisestä ja en juurikaan noteeraa sitä. Salka on pieni koira, joten se tulee hihnan päässä mukana, vaikka se heittäytyy kävelemättömäksi. Raahaankin sitä siis väksyttävänä ja sätkivänä karvapallona perässäni ja häpeän ihmisten tuijotuksen takia. En mielellään arvailisi mitä ihmiset tästä toimintamallista ajattelevat, mutta katseet kyllä kertovat ihan riittävästi.
"Hullu ämmä!"
"Voi koiraparka."
"Kouluttaisi tota rakkiaan."
Tottakai mua stressaa, että Salka käyttäytyy huonosti ja rähisee. Tottakai mua stressaa, etten saa sitä kuriin. Salkaa varmasti stressaa vielä enemmän kuin minua. Ja vielä enemmän sitä stressaa, jos alan sitä kurittamaan tai painostamaan. Koska pehmeät ja koiralähtöiset keinot eivät ole tuottaneet järin hyviä tuloksia, olen tyytynyt toiseksi toimivimpaan ratkaisuun eli jätän ongelmakäytöksen huomioimatta ja jatkan elämää.

Salkan ongelmiin olen jo tottunut ja niiden suhteen luovuttanut, mutta kun laumassa on kaksi nuorta koiraa, Salkan sekoilu saa ihan uudet mittasuhteet. Flora on mallioppinut Salkan rähinäkäytöksen ja nyt Hekla on kovaa vauhtia menossa perässä. Floran kanssa ohituksia ja kaunista käytöstä on harjoiteltu ja harjoitellaan aktiivisesti. Välillä tilanne lähtee silti lapasesta ja se pääsee aloittamaan rähinän ja hyökkimisen. Jaksaahan tollaisen hyttysenmallisen koiran pidellä hihnassa, mutta koira ei silti saisi hyökkiä hihnassa kohti yhtään mitään, ei autoja, muita koiria, ihmisiä, lehmiä, aurauskalustoa tai eksyneitä vompatteja. Ja sitten mulla menee hermo ja räyhään Flopan kanssa kilpaa. Hiljeneehän se, mutta kummallakaan meistä ei ole hyvä olo ja seuraavaa vastaantulevaa koiraa kyräillään varmasti vielä intensiivisemmin.

Flon rähähdykset saavat myös Heklan innostumaan. Heksun haukkuminen on enemmän kiihtymistä kuin jännitystä tai pelkoa, mutta kolmen samanaikaisesti haukkuvan ja tempovan koiran hiljentäminen ja rauhoittaminen vaatii melkoista multitaskaamista. Asiat sujuvat, jos ennakoi ja ehtii samaan lauman haltuun ennenkuin kukaan aloittaa melskaamista. Ilman Salkaa ja/tai Floraa Hekla ohittelee muut koirat ongelmitta. Flora ohittaa ok, jos siihen ehtii keskittyä. Salka ohittaa satunnaisesti hyvin ja useimmiten ei, mutta sitä on mahdoton ennakoida.

Tänään havahduin toteamaan, että useampaan päivään en muista yhtään onnistunutta ohitusta lenkeiltä, jolloin mulla on ollut kaikki koirat mukana. Onnistuneella ohituksella tarkoitan sellaista, jossa koirat kävelevät hihnoissaan vetämättä ja suut supussa nätisti eteenpäin mun vieressä. Yleensä ne tuijottavat maanisesti mun taskua, jossa kannan aina mukana muutamaa kuivaruokanappulaa. Lenkkeilen enimmäkseen kellonaikoihin, jolloin vastaantulijoita on vähän ja kaduilla on rauhallista kulkea, joten sorrun helposti ottamaan koko lauman kerralla mukaan kun meneehän ne nyt tässä ja pääsevät kaikki pidemmälle lenkille kun ei tarvitse tehdä kahta kierrosta [ja liuta muita selityksiä]. Sitten lähden kaikkein pahimpaan iltapäivän koirankusetusaikaan koko köörin kanssa ja sorrun räyhäämään kilpaa koirieni kanssa ja kiskomaan Salkaa perässäni raivoa puhkuen.

Pakko se on katsoa peiliin. Joko sitä hihnakäytöstä harjoitellaan aktiivisesti ja keskitytään siihen mitä ollaan tekemässä, tai sitten myönnetään, että nyt on se hetki kun Pinkkis ja pennut ulkoilevat erikseen, ennenkuin Hekla oppii kaikki Salkan huonot tavat.

Huono koiranomistaja kuittaa.