Idaroinnin lisäksi on lähinnä käytyt agihallilla. Työt on menneet pahasti pelastuskoiratreenien kanssa päällekkäin ja sekös syö naista. Ollaan me jotain loka-marraskuussakin silti tehty, mutta blogin päivitykset on vähän jääneet kiireessä.

Maanantaina 27.10. oltiin illalla Kellonummella hakutreeneissä, pitkästä aikaa. Pimeässä, tietysti. Jakaannuimme kahteen porukkaan, kun kerrankin paikalla oli melkein koko ryhmä ja vielä ylimääräinen maalimies kaupan päälle. Saatiin tehtyä kaikille koirille niille hyödyllinen treeni kahdella maalihenkilöllä. Kivaa oli nähdä, miten etenkin junnuosasto on kauden aikana edistynyt. Sukka alkaa kuulostaa koiralta ilmaisutreeneissä, verrattuna alkukauden astmainen chihuahua -imitaatioon. Lisäksi teimme Sukalle vähän pidemmän tyhjän etsinnän ennen löytöjä, josta tuli vielä vähän aiottua pidempi, koska pilkkopimeä metsä ilman mitään suunnistusvälineitä voi olla aika... yllättävä. Sukka työskenteli hienosti ja irtoili hajuille. Raikun treeni painottui koiran mielentilaan ja sen turhanhaukkumisen vähentämiseen. Etsiähän Raiku kyllä osaa. Kielo ja Kattis pääsivät hurvittelemaan ja Flopalle tehtiin pieni harjoitus pitkillä ilmaisuilla.

Pennut olivat tietysti treeneissä mukana, sillä kävin ennen treenejä Sofian kanssa lenkillä kokoonpanolla Kielo, Katla, Tyyne, Hekla ja Flora (eikä kukaan tappanut ketään!). Pennut saivat myös nähdä mustaterrieri Unskin, joka oli ilmeisen järkyttävä. Treenien jälkeen päästimme vielä pennut rallaamaan pimeään ja pyörimään mudassa samalla kun keskustelimme seuraavista idaritreeneistä ja jakelimme toisillemme hajujamme. Idaritreenit tarjoavat viehättävän mahdollisuuden palata lapsuuteen. Hajulappujen kerääminen ja vaihtelu treenikavereiden kanssa tuo elävästi mieleen lapsuuden kiiltokuvien tai tarrojen vaihtelut.

Tiistaina kävimme koirauimalassa porukalla. Innokkain uimari oli (tietenkin) bordercollie Sukka. Porokoirat Katla ja Kielo uivat tunnollisesti (kun kerran käsketään). Fauna oli tuttuun tapaansa vastahankainen, mutta ui kun sen puoliväkisin saattelee altaaseen. Flora yllätti menemällä ihan pelkän kannustuksen voimin muiden koirien perässä altaaseen. Sehän tykkää kyllä rypeä mudassa ja vesirutakoissa, mutta ei vapaaehtoisesti ui. Flopalla meinasi muutenkin lähteä vähän lapasesta hetkittäin ja se lähti juoksemaan altaan ympäri. Hirvitti hiukan enemmänkuin kuin ihan vain vähän, märkä lattia kun on kumimatoista huolimatta aika liukas. Vältyimme vahingoilta. Uimisen jälkeen oli taas perinteinen pentujen riekkuhetki ja hajujen vaihtelua. Pennut eivät siis olleet uimassa vaan venailivat autoissa.

Syksyn pimeys ja sateet alkaa vaatia veroaan ja lenkille lähteminen on välillä ihan tuskaa. Millään ei tekisi mieli raahautua ulos kylmään ja märkään. Paras vastalääke lenkkeilymasennukseen on aina ollut sopia lenkkiseuraa. Silloin on pakko mennä, kun peruakaan ei kehtaa. Tällä ajatuksella lähdin maananatai-iltana Meerin kanssa koluamaan Sipoon metsiä vesisateessa, sumussa, pimeässä ja tietenkin ilman mitään suunnistusvälineitä. Tuttua polkuahan on helppo kulkea otsalampun valossa, eikö? No ei. Kun sade ja sumu taltuttavat tehokkaankin lampun näkyvyyden noin metriin, on yllättävän helppoa hukata polku jalkojensa alta. Melkein jo aloimme jakaa pennunkantovuoroja, mutta löydettiin sitten kuitenkin pois metsästä  ja Heklakin jaksoi ihan omin töppöjaloin koko kahden tunnin reissun. Välillä sitä vähän kiroilutti, kun meinasi jäädä jumiin itseään korkeampien mustikanvarpujen sekaan. Tälläisen alkukantaisen rodun pennun vaistoissa on varmasti syvällä ajatus, että laumasta ei saa jäädä jälkeen tai käy kehnosti, joten pentuhan sinnikkäästi kipittää perässä vaikka uuvuttaisi. Mahdollista tosin on, että pari tuntia metsässä ryysimistä ei väsytä 10-viikkoista porokoiralasta, tai sitten sen pikalatautuminen tapahtuu 20 minuutin automatkan aikana. Kotona Heklalla oli huutava nälkä, kirjaimellisesti, ja tunnin iltavilli.

Agilitytreeneissä multa on jäänyt väliin hamittavan monet Flon viikkotreeneistä, vaikka Flo onkin päässyt Robinin ja Faunan mukana itse treeneihin kuitenkin. Otinkin Flon tuuraamaan taas yksiin valkkuryhmän treeneihin, koska aiheena oli kontaktit ja ajattelin treenin sopivan paremmin sille. Katlan kanssahan aloitin rakentamaan juoksukontakteja kokonaan alusta ja teen vain lyhyitä settejä A-boksin kanssa. Nyt on pari kertaa kehikko ollut jo A-esteelläkin. Hitaassa vauhdissa homma toimii, mutta vauhdin kiihtyessä Kattis vaan roiskii. Tasamaalla se ottaa boksin kovassakin vauhdissa, mutta jotenkin se ei miellä sitä ollenkaan samaksi asiaksi, kun boksin laittaa esteelle. Ei muuta kuin niitä kuuluisia toistoja vaan. Sen sijaan se teki hämmästyttävän hienoja puomikontakteja vapaavuorolla. Kuka sitä on kouluttanut salaa sen äitiysloman aikana?

Seuran uusi treenihalli on kyllä aivan huippu, eikä vähiten sen (meille varsin edullisen) sijainnin takia. Pohjakin on hyvä, pitävä keinonurmi ja hallissa on hyvä valaistus ja sopiva lämpötila. Olen käynyt nyt pari kertaa viikossa vapaavuorolla tekemässä koirille treeniä, lähinnä niitä iänikuisia kontakteja ja keppejä. Vinttikoirat on myös treenanneet lähtökäyttäytymistä. Halli on mukavan lähellä, niin malttaa käydä tekemässä myös ihan lyhyitä ja yhteen asiaan panostavia treenejä, kun ei tule no tehdään nyt koko rahan edestä kun tänne asti raahauduttiin -efektiä. Alkaisi syyhyttää päästä taas kisaamaankin. Kattis nyt vielä on vähän puolikuntoinen, mutta Flon kanssa. Parhaimmillaan Flopa väläyttelee jo ihan lupaavaa agilityä. Lopun aikaa se onkin sitten ihan holtitonta menoa. Harmi vaan, että vapaita viikonloppuja ei ole eikä kisakalenteri siis sovi ollenkaan yhteen mun kalenterin kanssa.

Elämässä on taas ihan liikaakin ohjelmaa, joten hyvin, hyvin, hyvin harmillisesti multa on jäänyt nyt viime aikoina väliin mm. Katlan elokuvan ensi-ilta (siis lyhyetelokuva Perheenjakaja, jossa Katlalla on muutaman sekunnin rooli haukkuvana koirana), Espyn Jäsentenväliset ja pikkujoulut sekä silkkivinttikoirien erkkari. En tiedä mikä näistä ottaa päähän eniten, ehkä se erkkari. Mutta kun aina ei vain pysty.

Salkakin on palannut kotiin eläkeläisten hermolomaltaan ja on suhtautunut yllättävänkin suopeasti Heklaan. Kyllähän se murraa ja rähisee sängyn alta, enkä todellakaan jätä niitä vahtimatta samaan tilaan, mutta tilanne ei vaikuta ollenkaan niin huonolta kuin pelkäsin. Muuten Salka on edelleen oma pieni ja ruskea itsensä. Raivostuttava, jokseenkin hysteerinen, ärsyttävän kovaääninen ja hemmetin söpö. Mitä nyt pudottelee just karvojaan aivan pilvin pimein. Kerrankin sen irtokarvoille on tosin hyvää käyttöä, koska ystäväni remontoi vanhaa taloa perinteiseen tyyliin ja kipsikaton koristeiden restaurointiin tarvitaan sidosaineeksi sopivaa kuitua. Perinteisesti kipsikatoissa on kai käytetty olkea tai hevosen karvaa, mutta tästäpä tuleekin koirankarvakatto! Katla ja Salka saavat siis lahjoittaa irtokarvansa hyvään tarkoitukseen ja tulevien sukupolvien remonttireiskojen hämmennykseksi.